Muisteluja ja matkakertomuksia

Viipuri-Kronstadt 25.-27.8.2015
Viipuri-Tammisuo matka 17-18.9.2001
Viipurin tammisuolaisten toiminta jatkuu Matin ja Eevan varmoissa käsissä

Viipuri-Kronstadt 25.-27.8.2015

Marjo Heikkinen

Tiistai 25.8.
Matkaseurueemme kokoontui aamupäivällä Helsingin rautatieasemalla ja nousi pian Allegrojunaan.Matkan varrelta tammisuolaisia liittyi mukaan vielä muiltakin asemilta niin että Lahden jälkeen koko 16-henkinen ryhmämme oli koossa. Matka Viipuriin asti sujui mukavasti junassa istuen, vanhoja tuttavuuksia jututtaen, uusiin tutustuen ja myös esim. valuutanvaihto hoitui matkan aikana junassa.Majoituimme hotelli Victoriaan, uudehkoon hotelliin kauppatorin laidalle.

Iltapäivällä ohjelmassa oli käynti kuuluisassa Alvar Aallon suunnittelemassa kaupunginkirjastossa.Paikalla sattui olemaan viime vuosien korjaus- ja restaurointityötä johtanut arkkitehti Tapani Mustonen joka kertoi mielenkiintoisesti työn eri vaiheista.Ennen illallista oli vielä hieman aikaa tutustua kaupungin keskustaan kukin omin päin.

Illallisella kävimme ravintola Lepakossa joka sijaitsee 1800-luvun lopulta peräisin olevassa talossa Torkkelinkadulta Salakkalahdelle päin kulkevalla sivukadulla.

Keskiviikko 26.8.
Heti aamiaisen jälkeen suuntasimme bussilla kohti Kronstadtia. Ajoreittimme tuohon Pietari Suuren perustamaan linnoituskaupunkiin kulki halki Kannaksen, mm. entisten Muolaan ja Kivennavan pitäjien kautta. Ajoimme mantereelta uutta patosiltaa pitkin Kronstadtin saarelle missä paikallinen oppaamme Tatjana Guljaeva oli valmiina meitä odottamassa Ankkuriaukiolla.Hän vei meidät ensiksi tutustumaan laivaston katedraaliin joka on upea, valtavan suuri v. 1913 valmistunut ortodoksikirkko. Neuvostoliiton aikana kirkko oli muussa käytössä, mutta on nyt restauroitu ja toiminut taas kirkkona vuodesta 2013 alkaen. Vieraillessamme siellä oli juuri meneillään jumalanpalvelus ja salin etuosasta kantautui moniäänistä laulua. Loistelias, kultamosaiikein koristeltu kirkkosali häikäisi kauneudellaan. Kiertoajelulla näimme kaupunkia bussin ikkunasta oppaan kertoessa historiasta, rakennuksista ja merenkulusta. Sataman läheisyydessä jalkauduimme ja kävelimme puiston halki satamaan ihailemaan näkymiä. Matkamuistomyymälässäkin poikettiin vielä ennen paluumatkaa.

Lounaspaikkanamme oli Terijoen Kuokkalassa sijaitseva ravintola Neuvostoliiton aikaisessa hotellissa. Noutopöytälounaan jälkeen jaksoimme taas jatkaa matkaa.

Seuraavana ohjelmassa oli käynti taidemaalari Ilja Repinin kotimuseossa joka on rakennettu alkuperäisen, sota-aikana tuhoutuneen talon mukaiseksi ja avattu museona vuonna 1962. Muiden suunnatessa museoon kuljeksin Kuokkalan rannalle. Ranta oli elokuisena iltapäivänä rauhaisa, horisontissa taivas sulautui mereen, meren aallot kävivät vaimeasti hiekkarantaan, ja tunnelma oli hieman unenomainen. 

Paluumatkalla poikkesimme vielä Raivolan lehtikuusimetsikköön. Teimme pienen kävelyn tuossa kuuluisassa metsässä joka 1900-luvun alkupuolella oli suosittu matkailijoiden käyntikohde ja on edelleen suojelualueena. Tihkusateinen, kostea ilma kuljetti vihreitä metsän tuoksuja kulkiessamme polkua eteenpäin. Valtavan korkeat, jopa yli 40-metriset lehtikuuset huojuivat yhä arvokkaasti paikoillaan. Niiden juurelta ylös tähytessä havainnollistui kuinka korkeita entisajan purjelaivojen mastot ovatkaan olleet, näitä lehtikuusiahan kasvatettiin juuri mastopuiksi. 

Pitkän retkipäivän päätteeksi nautimme illallisen Viipurissa hotellimme ravintolassa.

Torstai 27.8.
Aamulla kaksi pienseuruetta lähti takseilla kohti Tammisuota katsomaan vieläkö siellä tunnistamme entisiä asuinsijojen paikkoja, katujen linjoja jne.

Ensin pysähdyimme silmäämään ns. etukylän aluetta eli vanhaa tiilitehtaan ja sahan seutua. Entinen tehtaan saunarakennus on yhä olemassa, maamerkkinä totesimme myös tehtaan ison savupiipun. Ns. kulppa (entinen savenottokuoppa) on pieni lampi jossa nyt kesäiseen aikaan uiskenteli vesilintuja.
Jatkoimme matkaa takseilla Tammisuon asemalle missä taas jalkauduimme lähialueelle. Kävelimme entistä Tammikatua pitkin ja tähyilimme ympärillemme koittaen paikantaa vanhoja talojen sijainteja ja katujen risteyksiä. Alue on kovin kasvillisuuden valtaama joten paikannus on haastavaa.Myös aseman seutu on muuttunut kovasti aivan viime aikoina. Sinne on v. 2011 jälkeen valmistunut asemarakennus, joka ilmeisesti palvelee tavaraliiikennettä, ja rata-aluetta on levennetty ja kunnostettu.

Seuraava kohteemme oli Tammiston hautausmaa. Näimme siellä että 1930-luvulla pystytetty sadekatos oli luhistunut ja jäännökset siirretty hautausmaan ulkopuolelle. Hautausmaa on nykyään paikallisten käytössä eikä sieltä enää löydä vanhoja suomalaisten hautapaikkoja tai hautakiviä. Metsäinen hautausmaa-alue on kuitenkin kutakuinkin saman kokoinen ja samoilla sijoillaan kuin ennenkin. Vanhaa, jäkälän ja sammaleen peittämää jyhkeää kiviaitaa on tien varressa yhä jonkin verran jäljellä. 

Tammisuon retkemme aikana muut matkalaiset kulkivat aamupäivällä kukin tahoillaan kaupungilla. Ainakin rinkelikaupassa oli käyty, samaten kauppahallissa oli tehty ostoksia kotiin vietäväksi. Me Tammisuon retkeläisetkin ehdimme palattuamme vielä pikaisesti kaupungille. Itse istahdin hetken pienessä kahvilassa Torkkeli Knuutinpojan aukion laidalla. Ihailin komeaa linnaa ja Pohjoisvallilta näkyvää tyylikästä 1930-luvun arkistotaloa joka vaaleana hohtaa sillan toisella puolen. Ajatuksissani toivoin että palaan vielä uudelleen tänne, kovia kokeneeseen ja osin hyvin ränsistyneeseen, mutta yhä viehättävään karjalaisten kaupunkiin.

Iltapäivällä joukkomme kokoontui rautatieasemalle ja lähtöseremonioiden jälkeen matkamme kävi taas sujuvasti hienolla Allegro-junalla. Illansuussa olimmekin jo takaisin Helsingissä.

Kiitos kaikille erinomaisesta matkaseurasta! 

P.S.
Matkalla otettuja kuvia pääsee katsomaan kuva-arkistosta jonne on linkki Kuvat ja videot sivulla.

__________________________________________________________________________________________

Viipuri-Tammisuo matka 17-18.9.2001

15.11.2001 Karjala-lehdessä julkaistu: 

Tammisuolaisten matka kotikonnuilleen

Eeva Heimonen

Viime talvena tammisuolaisten johtokunnassa heräsi ajatus matkasta Tammisuolle ja  Viipuriin.

Kahdeksan johtokunnan jäsentä ja heidän omaisiaan ilmoittautui matkalle. Oli ilo todeta,  että joukossamme oli useita toisen polven ja jopa kolmannen polven tammisuolaisia.  Joukkoa kertyi 32 henkeä. Matkaan lähdettiin kohti Viipuria Vihdin Liikenteen hyvällä  bussilla ja mainion kuljettajan kyydissä.

Muutama sana Tammisuon kylästä ja sen synnystä. Voi sanoa. että kauppaneuvos Juho  Hallenberg oli Tammisuon ”isähahmo”. Hänen ostettuaan Saarelan kartanon, jonka maihin  kuului Tammisuokin. Siihen aikaan Tammisuolla oli vain pari torppaa. Hallenberg taitavana  liikemiehenä oivalsi, siellä oli mainiot savimaat ja Kuivalla, joka myös kuului Saarelan  Kartanolle, oli suuret hiekkakuopat; siis ainekset tiilien valmistukseen. Tiilitehtaan lisäksi Hallenberg perusti sahan, myllyn, puusepäntehtaat ym. liitännäistoimintoja.

Tehtaiden ympärille rakennettiin tietysti asuntoja työntekijöille ja muulle henkilökunnalle,   näin syntyi nk. Etukylä. Vuosien mittaan alkoi kylälle kehittyä muita toimintoja ja näin   asutus levisi ja syntyi nk. Takakylä. Tammisuo oli ensimmäinen asema Karjalan radan  varrella ja monet varsinkin koululaiset käyttivät junaa mennessään töihin ja kouluun.  Tammisuolla oli myös linja-autoliikenne keskustaan. Rautatien sijainti oli myös yksi syy,  miksi Hallenberg valitsi Tammisuon alueen. Ennen talvisotaa Tammisuolla oli  asuinrakennuksia 314 ja asukkaita noin 2.500 .Tammisuon historia on aika lyhyt 1800- luvun loppupuolesta vuoteen 1939. Näiden noin 40 vuoden aikana Saarelan takamaista kehittyi Tammisuo.

Retki Viipuriin ja Tammisuolle

Kyösti Kymäläinen

Retken järjestäjänä toimi Tammisuolaiset ry ja varsinkin sen sihteeri Eeva Heimonen.  Käytännön järjestelyistä vastasi Vihdin Liikenne Oy. Kuljettajana oli kokenut Jarmo Lahdenperä. Matkaan osallistui 32 asiasta kiinnostunutta. Ikäjakautuma oli 85 vuodesta 17 vuoteen. Useimmat meistä halusivat verestää niitä muistoja, joita seudusta oli jäänyt. Ja  todeta alueen nykyinen tila. Nuoremmat olivat kiinnostuneet tutkimaan omaistensa entisiä  kotipaikkoja.

Suomen tullista selvittiin helposti, pelkkä passin tarkastus riitti. Venäjän tullista ei selvitty  niin helpolla. Matkatavaroita ei täälläkään tarkastettu, mutta passia piti näyttää sen verran  useammin, milloin tarkastettiin valokuva milloin passiin lyöty leima.

Tie Venäjän puolella oli hyväkuntoinen, silmään pisti komea ja hyvä puustoinen metsä.  Sen sijaan tienvieret olivat törkyisiä, pulloja ja roinaa riitti. Tasaisin välimatkoin oli tien vieressä istumassa mummeleita kaupittelemassa karpaloita ja sieniä.  

Säkkijärvi ja Vahviala tuhoutuivat talvisodassa pahoin, eipä jäänyt Säkkijärvestä kuin  polkka. Matkalla kuljettaja kertoi kylien ja niillä sijanneiden monien kartanoiden ja sukujen  historioita. Turusta ja Lappeelta tulevien teiden risteyksessä, Tiehaarassa, käännyttiin  kohti Viipuria ja Kivisillan siltaa, johon neuvostoliittolaisten hyökkäys pysähtyi 1944. Silloin  tuhoutunut silta on uusittu ja korotettu kanavaliikenteen vaatimusten mukaan. Viipuriin  tulimme sillan kautta ja ajoimme Salakkalahdenkatua ja Papulan kautta suoraan  Tammisuolle. Papulanmäen kuuluisa näköpuu ”Pilipuu” on tuhoutunut., mutta Papulan  urheilukenttä sensijaan oli vielä kunnossa ja ilmeisesti myös käytössä. Rautatieylikäytävän  jälkeen totesimme, että makkaratehtaiden rakennuksia oli vielä pystyssä ja jossain  hyötykäytössä. Tammisuolla pysäköimme tienristeykseen, jonka toisella puolella oli ennen  Palokunnan talo ja toisella tehtaan sauna. Saunarakennus oli vielä pystyssä, mutta  muutettuna kaksikerroksiseksi ja asuinkäytössä. Tiilitehtaan rakennuksia ei ollut  ainoastaan sahan tiilinen savupiippu oli vielä pystyssä. Alueella oli kuitenkin jotain teollista  toimintaa.

Hajaannuimme tämän jälkeen pienempiin ryhmiin ja lähdimme etsimään kukin omia  kiintopisteitään. Laskeutuessamme alas, ”Kortteen mäkeä” saatoimme todeta, että ennen  niin hyvävauhtinen kelkkamäki oli kulunut ajan saatossa ja hyvä niin, sillä tie päättyy lähes  läpipääsemättömään ryteikköön. Vetistä polkua seuraten ja paikallistenkin opastuksessa  löysimme tunnelin, josta kapearaiteinen rata alitti rautatien. Tunnelin vieressä oli  alkeellinen asumus, raidetta ei tietysti enää ollut. Nousimme ratapenkalle, josta  ihmettelimme näkymiä. Tältä paikalta saattoi ennen nähdä 70-80 asuin- ym. rakennusta,  nyt silmä löysi vain muutamia hökkeleitä pusikoiden seassa. Yritimme joukolla hahmotella,  missä kenenkin kotitalo oli sijainnut. Talo, josta perheemme lähti evakkoon oli hävinnyt  samoin muut pihapiirissä olleet rakennukset, kaunista koivukujaa ei enää ollut, mutta kaivo  sentään löytyi.

”Pässin” raiteen vieressä kulki ennen hyväkuntoinen polku Papulaan. Kun höyryveturi  kohtasi kulkijan, tämä tunsi nenässään höyryn ja voiteluaineen tuoksun, joka tuntui mukavalta. Nyt nenään tuli vain lahoavan heinän ja jätteiden haju. Lähdimme rataviertä  pitkin Tammisuon asemaa kohti tarkoituksena löytää läheiselta kukkulalta kivi, jonka päällä on kuvattu joukko poikaviikareita joskus  vuonna 1937. Kivi löytyi ja kuvaus uusittiin pienen  juhlinnan merkeissä. Tämänkin kukkulan rinteillä oli useita rakennuksia, nyt jäljellä ei ollut  ainuttakaan.

Talosta, josta perheemme lähti toistamiseen evakkoon 1944, löytyi pätkä kivijalkaa, kaikki  muu osa pihasta oli pusikon peitossa. Talon viereiseen rinteeseen rakennettiin maakellari,  johon Olli-vaija muurasi tiiliseinät ja valoi kaarevan holvikaton. Kellari löytyi, mutta pahasti  umpeutuneena ja käyttämättömänä. Kellariin oli turvallista mennä suojaan. kun  pommitusten ryske oli kiivaimmillaan viimeisinä Tammisuolla vietettyinä päivinä ja öinä.

Kävelimme edelleen radanvartta ja löysimme ”uuden” Tammisuon aseman, pienen  hökkelin. Tältä kohtaa poikkesimme lähtökohtaan ja kävimme katsomassa ”Kiramon kulpan” ja sen ympäristön. Kulppa ei enää näyttänyt savenottopaikalta, vaan kauniilta  lammelta ympäryskasveineen. Entinen vilkas hevostallien alue oli osittain kasvimaana tai  muuten pusikoitunut. Seuraavaksi piti tarkastaa Patterinmäki ja siellä oleva kalliotasanne,  jossa Työväenyhdistyksen soittokunta soitteli kesäiltoina sankalle aikuisten joukolla ja  omia kisojaan pitäville kakaroille, joita tässäkin kylässä oli paljon. Takakylän puolelle  ajoimme Papulan kentän kohdalta lähtevää tietä ohi Imatran Voiman muuntoaseman, joka  oli paikoillaan ja käytössä. Potinkaran alueella oli joitakin rakennuksia. Peräjälkeen  kulkevia kanoja ei vain näkynyt (vanha sanonta; Peräjälkeen kuin Potinkaran kanat)  Takakylällä oli pystyssä vain muurari Eljas Toijosen talo aseman lähellä.

Rintamalinja kulki talvisodan loppuvaiheessa Papulan Kunnalliskodin ja Tammisuon aseman kautta Sementtivalimolle. Tällä linjalla käytiin ankarat taistelut, jotka tuhosivat myös koko asutuksen. Sementtivalimon alueen hylsykasat ja granaattikuopat olivat  ihmettelyn aiheena pojille jatkosodan aikana. Kylän tiet olivat kulkukelpoiset ja suunnilleen  entisillä paikoillaan. Täältäkin löytyi vanhojen talojen kivijalkoja kuten kansakoulun, työväentalon ja monen muun . Tontit oli täälläkin otettu puutarhakäyttöön ja oli rakennettu  jonkinlainen koju tukikohdaksi.

Tammisuon asemasta oli jäljellä vain pätkä lastauslaituria. Oli erikoista seisoa laiturilla ja  muistella viimeisiä hetkiä, jotka Tammisuolla vietettiin. Taistelujen ääni kuului parinkymmenen kilometrin päästä, eikä ollut varmaa tuleeko juna ollenkaan. Väsyneitä ja  hikisiä sotilaita liikkui asema-alueella evakuointitehtävissä. Oli myös niitä, joilta ote oli jo  kadonnut, silmissä harhaileva katse, joka kertoi, että rasitus oli mennyt  yli sietorajan. No  tulipahan nähtyä sota läheltä. Ei ole käytettävissä keinoja, millä mitata niiden äitien  hermojen lujuutta, fyysista ja henkistä kestävyyttä, jotka toivat lapsilaumansa ja usein  myös avuttomat vanhempansa pois sodan jaloista. Humoristiset tapahtumat auttoivat  kestämään kovat koettelemukset ja luovat syvyyttä ja elämän maku muisteloihin.

Teimme myös retken Ihantalaan, jossa käytiin toisen maailmansodan ankarimmat ja  Suomen kannalta ratkaisevat taistelu. Alueelle pääsee ainoastaan paikallisen oppaan  saattelemana. Markovillan Taistelukoulun päärakennus on pystyssä ja ilmeisesti sotilas  käytössä. Ihantalan kirkon raunioilta ympäristöä katsellessa piti ihmetellä miten luonto on  korjannut sodan jäljet. Tuhkaksi möyritty maa oli nyt vihreä kaunis. Täälläkin kaikki sopivat  paikat oli otettu puutarhaviljelmin käyttöön.

Kuten ennen sotiakin elämä pyöri vilkkaana Viipurin kauppatorin ympärillä. Pyöreätorni  uhmaa ajankulua kuin melkein 1.000 vuotta vanhalle vanhukselle kuuluukin. Kauppatorilla  ja kauppahallissa oli tarjolla melkein mitä vain. Tavara oli yllättävän hyvänlaatuista eikä  kaupankäyntikään ollut mitenkään päällekäypää. Torin ympäristössä sai hyvän kuvan  nykyisen väestön sosiaalisesta koostumuksesta. Oli rikasta, mutta myös hyvin köyhää ja  todellisia laitapuolen kulkijoita. Torkkelin puisto oli vehreä, Mäntysen hirvipatsas seisoi  uljaana paikallaan, liukukouru veistoksen kukkulan nurmikossa kertonee siitä, että nykyiset  kaupungin kakarat ovat jatkaneet meidän hyvää harrastusta. Punaisenlähteen torilla oli  pystyssä Leninin patsas , samoin torin laidalle rakennettu paraatiaitio. Myllyaukiolla oli  kunnossa Repolan kansakoulu, Viipurin tyttölyseo ja pääpaloasema. Talvisodassa vaurioituneen ja viisikymmenluvulla räjäytetyn Tuomiokirkon paikka on aukio, jonka  keskellä paasi. Sankarihauta-alueella on muistokivi. kantakaupungissa kävellessä pistää  silmään monia kauniita arkkitehtoonisia näkymiä. Kuva olisi tietysti vielä kauniimpi, jos  vanhat rakennukset olisivat arvonsa mukaisessa kunnossa. Torkkeli Knuutinpojan patsas  on tuotu kellarista päivänvaloon entiselle paikallaan. Siinä se katselee toisen vanhuksen,  Viipurin linnan suuntaan ja toivoo valoisampia aikoja.

Hyvin onnistuneesta matkasta jäi paljon muistoja itsekullekin. Ne vahvistivat ja osittain korjaavat niitä muistikuvia, joita sotia edeltäneestä ajasta on jäänyt mieleen. Yksi asia on  varma, entistä Karjalaa iloineen ja suruineen ei enää koskaan tule.

Jos kehitys Venäjällä ja sen myötä Viipurissa menee niin, että asioita hoidetaan luotettavasti ja suunnitelmallisesti, voi Viipurista ympäristöineen tulla vilkas turisti- ja kulttuurikaupunki. Tämä olisi hyödyksi monella tavalla rajanaapurille.

Tämä oli yhden matkalaisen näkemys ja kokemus matkasta. 


Viipurin tammisuolaisten toiminta jatkuu Matin ja Eevan varmoissa käsissä

3.2.2006  Karjala-lehdessä julkaistu: 

Tuulikki Saarinen ja Kari Pyrhönen

Keväällä 1958 entiset Viipurin tammisuolaiset kokoontuivat Helsinkiin Kestikartanoon ja tässä riemuisessa  tapaamisessa, jonne oli saapunut lähes 150 osallistujaa eri puolilta Suomea,  lausuttiin Tammisuolaiset ry:n syntysanat. Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Eino Korte vuoteen 1968, mistä alkaen puheenjohtajan nuijaa on heiluttanut Matti Paakkanen. Sihteerinä on ollut alusta lähtien muutamia välivuosia lukuunottamatta  Eeva Heimonen (o.s.Saarelma). 

Matti ja Eeva, jotka ovat aktiivisia yhdistys- ja harrastusihmisiä, ovat muilta menoiltaan vapaina suostuneet haastateltavaksemme. Parhaillaan he valmistelevat keväisin pidettävää Tammisuolaisten vuosikokousta. Kokousasiat Matti nuijii varmalla tyylillään  rivakalla vauhdilla, jotta päästään itse asiaan eli tarinoimaan vanhojen ja  vähän uudempienkin tuttujen kera. Tapasimme puheenjohtajamme ja sihteerimme kotioloissaan. Molemmat ovat alkuvuosien kiertelyn jälkeen jo pitkään asuneet pääkaupunkiseudulla, Matti Vantaan Myyrmäessä ja Eeva Haagassa. Haastelimme jälleen kerran, kuinka se kaikki silloin kävikään ja muistelimme Tammisuota

Matti Paakkanen toiminut 40 vuotta puheenjohtajana 

Matti Paakkanen  syntyi  1921  Juho ja Ida Paakkasen yhdeksänlapsiseen perheeseen Tammisuolle. Sinne oli 1900-luvun alussa kauppaneuvos Juho Hallenbergperustanut Tammisuon Tehtaat-nimisen teollisuuslaitoksen. Sen ympärille syntyi yhdyskunta, jonka asukkaat lähes kaikki saivat toimeentulonsa tämän silloisen varsin merkittävän tuotantolaitoksen palveluksessa. Matin isä oli työssä puusepän verstaalla ja vanhemmasta päästä perheen poikia oli myös puusepän opissa Hallenbergilla. Täällä tehtaan tuntumassa etukylässä Paakkaset asuivat omakotitalossa, jossa oli keittiö ja kamari sekä mukava pihapiiri.

Ensimmäisen luokan kansakoulua Matti kävi kodin lähellä kauppa-talolla ja sitten hän siirtyi kouluun uudemmalle asuntoalueelle, peräkylälle. Siellä ollutta koulurakennusta oli jopa jouduttu laajentamaan  lisärakennuksella kylän lapsimäärän kasvaessa. Mattikin kävi ennen sen valmistumista kaksi vuotta koulua työväentalolla. Alakoululla oli Martta Valio opettajana ja Hilve Kataisto yläluokilla. 

Perheen miehet, paitsi isä, olivat kaikki sodan aikana armeijassa. Vanhemmat palasivat jatkosodan aikana Tammisuolle, kotitalo oli vielä pystyssä, mutta uunit hajalla. Koko kylä oli melkein kokonaan hävitetty, vain muutama talo oli jäljellä. Hallenbergin tehtaat olivat palaneet, mutta vuokratuissa tiloissa kaupungilla saatiin puusepänverstas toimimaan. Koneet oli evakuoitu Mikkeliin, josta ne tuotiin Viipuriin. Isä tuli tänne työnjohtajaksi. Ikkunoita ja ovia valmistui kaupunkilaisten tarpeisiin vuoden 1944 juhannukseen asti, mutta silloin tuli lähtö. Rauhan ehdoissa oli määrätty koneet luovutettavaksi. 

Siviiliin päästyä Matti kävi Helsingissä poliisikoulun, jonka jälkeen kolmisen vuotta vierähti komennuksella Porissa. Silloisten poliittisten asenteiden takia hän vaihtoi kokonaan alaa, hän pääsi töihin Karjakuntaan ja siitä se elämä sitten lähti menemään. 

1958 pidetyssä Tammisuolaiset ry:n perustavassa kokouksessa Matti oli mukana ja yhdistyksen toiminnassa hän on ollut koko ajan, siitä nyt  jo lähes 40 vuotta puheenjohtajana. Hänelle on myönnetty Karjalan Liiton kultainen ansiomerkki.  Yhdistys  joutui jossain vaiheessa, kun toiminta oli vähäistä, eroamaan liitosta jäsenmaksujen vuoksi niiden käydessä sille kalliiksi. Toimintaa on kuitenkin ollut jatkuvasti, vain alkuperäisjäsenet ovat pikku hiljaa vähentyneet vääjäämättä. 

Matti on henkilökohtaisesti ollut pitkään Karjalaan menoa vastaan, mutta kesällä 2001 hän lähti sinne ensimmäistä kertaa. Tammisuo oli tuhoutunut eikä sinne ollut rakennettu mitään uutta, joku autokorjaamo näytti olevan siinä keskustassa. Niistä muutamasta talosta, joita meiltä sinne jäi, osa oli purettu ja kai otettu tarvikkeiksi muuhun käyttöön. Kokonaisuudessaan vaikutelmaksi jäi, että touhu siellä oli aikamoista takapajulaa. Tuntui katkeralta tulla Tammisuolle. Kun sitä pitkän ajan kuluttua jälleen katseli, alkoi puhekin kangertelemaan. Oli kuitenkin kai tarpeellista käydä katsomassa, mitä siellä oli jäljellä.

Tulevaisuuden ajatuksina Matti arvelee, että neuvottelut Karjalan palauttamiseksi tuntuvat olevan pysähdyksissä, rauha on tehty eikä siinä asiassa nykypuheiden mukaan näytä olevan enää mitään tekemistä. Jonkinlaista kansainväistä yhteismarkkina-aluetta sinne ehkä voitaisiin harkita.   

Eeva Heimonen kirjaa muistoja talteen 

Eeva Heimonen on viime aikoina kirjoitellut omia muisteluitaan. Alkusysäys kirjoittamiselle lähti, kun yhdistyksen nettisivuille piti saada tietoja yhdistyksen perustamisesta ja tietoa Tammisuosta. Oman tietokoneen hankintapäätös syntyi myös heti, kun asiaa alettiin valmistelemaan ja sihteerin tunnettua kirjoitustaitoa kaivattiin. 

Eevan syntymävuonna 1921 Tammisuo oli vielä osa Viipurin pitäjää ja hän sai viettää onnellista lapsuutta kahden veljen ja kahden sisaren kanssa kuopuksena omakotitalossa siellä peräkylällä. Isä Ville Saarelma oli tähän aikaan jo siirtynyt Keskusosuusliike Hankkijan palvelukseen asemaseudulla oleville varastoille, alkujaan isä oli seurannut oman isänsä jälkiä ja aloittanut työt Hallenbergin Tammisuon Tehtaiden sahalla. Isä ja äiti Hilma (o.s. Sutinen) olivat tutustuneet Tammisuolla vapaa-ajan harrastustoimintojen parissa, joita siellä olikin runsaasti, aina näyttämötoiminnasta urheilu- ja voimisteluseuroihin.

Eeva pääsi kansakoulun käytyään Viipurin suomalaiseen tyttökouluun. Linja-autossa kuljetuista koulumatkoista on säilynyt monia mukavia muistoja, mutta vieläkin ihmetyttää, että matka tuntui niin pitkältä, vaikkei se ollut kuin neljä kilometriä.  Eevan siirtyessä lukioon  Viipurin tyttölyseoon, Tipolaan, elettiin syksyä 1939 ja siihen tunnettuun syyhyn sitten koulunkäynti lopullisestikin katkesi. Samana syksynä oli Eeva muutaman muun tammisuolaistytön kanssa partiossa opetellut ensiaputaitoja ja niinpä hän oli saanut vastuulleen toimia väestönsuojelutehtävissä.

Muistellessa tulee mieleen kuinka jouluaterian aikana kantautui jo ammusten jylinä Tammisuon yllä. Uskottava oli, kun joulun jälkeen tuli määräys, että  alle 20-vuotiaitten tuli poistua Viipurista. Lähtö muiden ensiapuaseman tyttöjen kanssa, tuntien odotusten jälkeen, paikalle saapuneen sotamiehen hevosreellä kuutamoisessa pakkasyössä yli Linnan sillan on ikuisesti piirtynyt sydämeen.

Nuori Eeva oli maistellut Jyväskylän evakkoajan jälkeen Mikkelissä työntekoa kirjakaupassa, kunnes myös hän elokuussa 1942 palasi Viipuriin lottakomennukselle ensin ilmavalvontaan Papulan mäelle vanhaan vesitorniin ja sitten kirjuriksi IVP 5:n esikuntaan Neitsytniemelle. Myöhemmin hän pääsi töihin Viipurin Hankkijalle, jossa sitten oli siihen asti, kun ikkunat Havilla rupesivat helisemään ja putoilemaan Maaskolan ratapihalla tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Sitten tulikin se lopullinen lähtö.

Työvuosia Hankkijalla ennätti kertyä 40. Leskirouvana ja oloneuvoksettarena  ovat liikunta, matkailu ja monet harrastukset täyttäneet ajan, samoin kuin mieleinen toiminta Tammisuolaiset ry:ssä. Tällä hetkellä on tunne, että perinne elää. Eevan viimeisen tarkistuksen mukaan on jäsenluettelossa 110 jäsentä, joista muutamia jo kolmannen polven karjalaisia. Erityisen suurena ilon aiheena hänelle onkin, että nuoripolvi on tullut innokkaasti mukaan toimintaan Kun kyselimme hänen omaa suhdettaan luovutettujen alueiden palautukseen, jäi aprikoivaksi vastaukseksi, että asia on kyllä varsin kaksipiippuinen. Häntä tuntui erityisesti askarruttavan nykyisten asukkaiden kohtalo.

Yhdistys on tehnyt useita matkoja Tammisuolle  Eevan toimiessa matkanjohtajana ja eiköhän sinne taas ensi kesänäkin lähdetä. Kotikylämme Tammisuo-kirjanpuhtaaksikirjoitus, ja sen lisäpainokseen tallennettujen, Tammisuolla asuneiden henkilöiden  paikantaminen on sihteerimme muistista lähtöisin. Karjalan Liiton näyttelyissä ja muisteluilloissa hän on Matin kanssa ammentanut Tammisuo-tietoansa kaikille kiinnostuneille. Eeva on kirjoittanut sekä historiaa että matkakuvauksia rakkaista nuoruuden maisemistaan yhdistyksen kotisivuille internettiin, jonne hän kehottaa kaikkia katselemaan ja mahdollisia lisätietoja antamaan!