Muisteluja ja kertomuksia

Mitä on karjalaisuus?
Lapsuusmuistoja Tammisuolta
Muistelmia matkoista Viipuriin ja Tammisuolle
Hannu Auramo Tammisuota jälleenrakentamassa jatkosodan aikana
Matka syksyllä 1992
Laulu Tammisuolle
Selostus hiihtokilpailuista vuonna 1928, joissa Tammisuon tehtaiden joukkue voitti
Viipurin sementtivalimo

Mitä on karjalaisuus?

Tyyne Raakel Ketonen os. Ikonen

Tämä kysymys on minulle aina silloin tällöin tehty. Tämän kysymyksen näkee joskus lehdessä. 

Vastaukset ovat monenlaiset. Joku on sanonut, se on elämäntapa. Minä taas ymmärrän näin: koska olen syntynyt Karjalassa, vanhempani ovat siellä syntyneet ja heidän vanhempansa, on karjalaisuus minussa itsessäni, ei se ole mikään erillinen tapaus. Ei sitä voi pestä pois. Ja miksi pitäisi ?. 

Siis : minkälainen olen minä, sellainen on minun karjalaisuuteni. Olen joskus yrittänyt muuttaa itseäni toisenlaiseksi, esimerkiksi, etten niin vähästä iloitsisi, enkä suruani näyttäisi. Ei onnistu. Jotkut voivat peittää naurun. Voivat salata, kuinka onnellisia ovat. Kun karjalaiset tapaavat toisensa vuosien kuluttua, he voivat riemuita kyyneliin saakka. Jotkut samassa tilanteessa: kato, terve. Vaikka eihän savikaan kaikkialla ole samanlaista. Tiedän sen hyvin. Olenhan kasvanut Suomen silloisen suurimman tiilitehtaan juurella ja savella lapsena leikkiä lyönyt. 

Karjalaisuus voi joskus tuoda minulle tavalliseen arkipäivään suuren onnellisuuden, kun huomaan olevani rikas muistoista, jotka mukana kulkevat. Teimme joku aika sitten kesäisen retken, joka suuntautui Ilomantsiin. Suuri osa retkeläisistä näki seudun harmaan ja ikävänä, mutta vielä suurempi osa näki luonnon kauneuden ja ”kuusoset kukkapäiset ja hongat hopeavöiset”. Silloin tunsin kuinka onnellinen voi karjalainen olla karjalaisessa maisemassa. 

Nyt, kun käyn odottamaan joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa, siihenkin tulee jotain karjalaisuudesta. Vielä eräs lapsuuden muisto: Serkkuni oli jäänyt äidistään orvoksi, juuri joulun alla. Äitini antoi minulle pienen paketin ja käski viemään sen Lyylille, kun hänellä ei ole äitiä. Kyllä minun villamyssyni tupsu heilui, kun juoksin veljeni harmailla huopikkailla. Tietysti Lyyli sen aukaisi heti. Kuinka suuri oli hänen riemunsa, kun esille tuli kaunis nukke, punaiset lapaset ja niitten sisällä joulukuusen karamellia. Yhdessä me riemuittiin, mutta, ei voi sanoa kumpi oli onnellisempi ?
Paras perintö karjalaisuudesta on antamisen ilo, siinä on minun karjalaisuuteni.

 


Lapsuusmuistoja Tammisuolta

Eeva Heimonen os. Saarelma

Ollessani vielä alle kouluiän, Tammisuo kuului Viipurin maalaiskuntaan. Silloin elämä oli aivan toisenlaista.

Melkein joka talossa oli lehmä. joissakin kaksikin, possuja ja kanoja. Jokaisella omakotitalolla oli kasvimaat, joissa viljeltiin talven varalle perunat ja muut juurikasvit. Kurkkupenkit olivat tärkeät. Meillä isä teki aina kurkku- penkin, muut eivät saaneet siihen koskea. Ja kyllä se tuottikin hyvän sadon. Kurkut suolattiin talveksi ja marjat kerättiin talteen metsistä. Oltiin melkein omavaraisia niin kuin maaseudulla ainakin.

Meilläkin oli alkuaikoina lehmä ja pari possua ja kanoja. Syksyllä toinen possu teurastettiin omiin tarpeisiin ja toinen myytiin Tirisen Aukustille. Silloin oli vielä kaksi sikalaa aivan meidän naapurissa ja arvata saattaa, että kesäöisin tuli mehevät tuoksut. Hyppösen Martti sanoikin, että Tammisuolla oli kauniita tyttöjä, kun ne kasvoivat sikaloiden tuoksuissa.

Minun paras leikkikaverini oli Halmeen Veikko aina kouluikään saakka, mutta kun Veikko meni kouluun ei hän enää vilkaissutkaan minuun päin. Me olimme Halmeiden kanssa lähinaapurit ja aidan raosta me Veikon kanssa vilistimme milloin heille ja milloin meille. Halmeen täti keitti hyvää raparperisoppaa ja me istuimme Halmeen rappusilla ja söimme samalta lautaselta. Halmeet kutsuivat minua minjapiiaksi ja vielä Tammisuolaisten yhdistyksen alkuaikoina tavatessamme, Halmeen Aune sanoikin minulle, että mitä meidän minjapiialle kuuluu. 

Nyt ovat kaikki, Veikko ja hänen perheensä jäsenet, kuolleet. 

Kansakoulu oli myös meidän naapurissamme ja samoin Työväen yhdistyksen talo. Kesäaikaan, kun ikkunat olivat auki, kuului aina torvisoittokunnan kaunista musiikkia ympäri kylää. Muistan, kun Työväentalolla oli hiihtokilpailut ja latu kulki meidän ikkunan alla metsään. Meidän ikkunapaikat olivat hyvänä katsomona. Minä oli lapsena kova hiihtämään ja hiihtokilpailujen jälkeen oli hyvät ladut, joita oli mukava hiihdellä Kuivalan hiekkakuopille mäkeä laskemaan. 

Sitten kun Tammisuo liitettiin kaupunkiin, moni asia muuttui. Sikalat ja lehmien pito piti lopettaa. Tulivat katujen nimet ja katuvalot. Kaupunkiin liittämisen myötä saatiin myös uuden- laista viihdettä. Työväen yhdistyksen saatua kaupungilta avustusta, se velvoitettiin kesäaikaan soittamaan vuoro viikkoina Revenkalliolla ja Patterinmäellä. Silloin mentiin pyörällä tai jalkaisin kuuntelemaan musiikkia. 

Viimeisinä vuosina ennen talvisotaa perustettiin TammisuolIe Viipurin Tyttöpartion osasto. Meitä oli Kautosen tytöt, Kaskisen Eila, Mölsän Eila, Suokon Eine, Lipposen Eeva, Tikkasen Helvi ja minä. Kokoonnuimme toistemme kodeissa ja teimme kesäisin retkiä ja kävimme kaupungissa kokouksissa ja paraateissa. Vuoden 1939 syksyllä perustettiin ensiapuasema Kautosen alakertaan ja meitä opetti Tammisuon diakonissa tekemään siteitä ym. tarvikkeita. Joulukuun lopussa asema lopetettiin, kun me nuoremmat jouduimme lähtemään evakkoon.

 


Muistelmia matkoista Viipuriin ja Tammisuolle

Eeva Heimonen os. Saarelma

Ensimmäisen kerran sotien jälkeen, se oli 80-luvun puolivälissä, mennessäni Tammisuolle en osannut ajatella, että sinne on niin lyhyt matka. Lähdimme yhdessä sisareni ja serkkuni kanssa ottamaan selvää, mistä lähtee bussi Tammisuolle. Asuimme hotelli Druspassa Viipurissa. Menimme entisellle Karjalankadulle, missä huomasimme olevan paljon ihmisiä odottamassa bussia. Kysyimme eräältä mieheltä, että mikä bussi menee Tammisuolle. Hän viittasi numeroon 8 ja oli vielä niin ystävällinen, että antoi meille bussiliput. Bussi 8 tuli vihdoin ja me nousimme siihen. Se oli aika huonokuntoinen, niin että lattianraoista näkyi katu. Se kuitenkin kulki eteenpäin ja tulimme rautatiesillalle ja Papulanlahden sillalle ja silloin tiesimme, että suunta on oikea.

Ajoimme Papulan urheilukentän ohi siitä edelleen teurastamolle ja ei aikaakaan, kun bussi pysähtyi ja kaikki ihmiset poistuivat ja me muiden mukana. Päättelimme, ettei varmaan oltu Tammisuolla, kun matka oli niin lyhyt. Lähdimme kulkemaan eteenpäin ja meidän edellämme meni pieni tyttö, joka ihasteli kaunista nukkeaan. Seurasimme tyttöä ja tulimme pienelle ojalle, jonka yli meni kaksi lankkua leveä silta. Tyttö jatkoi edelleen matkaa suoraan eteenpäin pientä tietä pitkin ja me jatkoimme tietä joka seurasi rautatietä. Katselimme tienvierillä olevia pajupensaita löytääksemme jotain tuttua niiden takaa. Jatkoimme matkaa ja vastaamme tuli taksiauto ja se pysähtyi ja sieltä kuului: ”Minnes työ ootte menossa?” Vastasimme, että Tammisuolle. ”Voi hyvät tytöt työ ootte kohta sementtivalimon tienhaarassa, ootte menneet Tammisuon ohi”. Autossa oli meidän retkemme osanottajia.

Jatkoimme matkaa ja tulimme Tammiston hautausmaalle. Tammisuo jäi tälläkertaa näkemättä. Eikä hautausmaalta enää löytynyt tuttuja hautoja. Sillä sinne oli haudattu nykyisiä viipurilaisia. Ei edes hautojenreunuskiviä ollut jäljellä, ne oli käytetty muuhun tarkoitukseen. Siellä oli ainoastaan sienenmuotoinen sadekatos. Jonka setäni oli rakennuttanut ennen sotia. Palasimme sieltä bussilla kaupunkiin haikealla mielellä, kun emme päässet kotinurkillemme.

Seuraavan Viipurin matkan aikana olin viisaampi. Ajoin silloinkin bussilla 8 ja se pysähtyi tehtaan saunan kohdalla. Sauna ei ollut kuitenkaan entisensä näköinen, sillä se oli nyt kaksikerroksinen asuintalo. Seurasimme samaa reittiä entisen tehdasalueen läpi. Siellä oli tiheä koivumetsä entisten sahatavaratapulien paikalla. Ja se oja, jossa oli kaksi lankkua, oli meidän entinen valtaoja, joka joinakin keväinä tulvi niin, että kaikki läheiset pellot oli veden alla. Valtaojan yli kulki siltä, jota käytettiin liikenteeseen. Kaikki oli mennyt pienemmäksi jopa ojakin. Ja se tie, jota edellisellä kerralla oli se pikku tyttö kulkenut, vei suoraan minun kotitaloni ohi. Tammisuo oli muuttunut nykyisten viipurilaisten ”kesäasunnoiksi”, jos niin voi sanoa niistä hökkeleistä joita sinne oli rakennettu. Niiden ympärillä oli niin korkeat lauta-aidat, ettei niistä paljon näkynyt, mutta huomasimme, että kaikilla oli kasvimaat ja marjapensaat, joita he viljelivät. Minunkin kotitaloni paikalla oli mökki, mutta korkean aidan takia ei siitä paljon näkynyt. Myöhemmin vuonna 2001 käydessäni Tammisuolla, oli korkea aita pois ja saatoin nähdä kotini kivijalan ja sireenipensaat, jotka olimme istuttaneet ennen sotia, omenapuita ei näkynyt, sillä ne paleltuivat talvisodan kovissa pakkasissa. Kansakoulun kivijalka löytyi myös ja luokkahuoneiden paikalla kasvoi tiheä koivumetsä. Työväentalon kiviportaat löytyivät myös.

Olen tehnyt monta matkaa Viipuriin ja käynyt Tammisuolla ja aina on ollut yhtä haikea mieli ja muistot lapsuuden ajoista kotiseudulla. Ne ajat ei koskaan palaa ja eikä Viipuri tule enää entisensä kaltaiseksi.

 


Hannu Auramo Tammisuota jälleenrakentamassa jatkosodan aikana

Marko Paavilainen

Tuusulanväylää Helsinkiin päin ajettaessa on Kehä kolmen liittymän kohdalla suuri punatiilinen teollisuuskiinteistö, jonka katolla loistaa tielle hyvin näkyvä punainen Auramo-valokyllti. Nykyisin ulkomaalaisomistuksessa oleva Auramo Oy valmistaa ympäri maailman metsäteollisuuden ja satamien käyttämiä trukkien lisälaitteita, paperirullien ja seliuloosapaalien käsittelyssä käytettäviä pihtejä. Diplomi-insinööri, myöhemmin teollisuusneuvos, Hannu Auramon käynnistämän liiketoiminnan juuret vievät jatkosodan vuosiin ja Viipuriin esikaupunkialueelle, Tammisuon teollisuusalueelle.

Poikavuosinaan Viipurisssa asunut Hannu Auramo pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta 1924 ja jatkoi opiskelujaan Teknillisessä Korkeakoulussa, josta hän valmistui diplomi-insinööriksi 1929. Teollisuusrakentamiseen perehtyneen insinöörin ensimmäinen työantaja oli OTK. Alle 30-vuotiaana Auramo nimitettiin osuusliikkeen teknillisen osaston osastopäälliköksi. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hänen johdettavakseen tuli osuusliikkeen tehtaiden, varastojen ja myllyjen rakentaminen. Tässä tehtävässä oli kesään 1942 saakka.

Hannu Auramon veli, agronomi Viljo Auramo, oli naimisissa kauppaneuvos Juho Hallenbergin tyttäristä, Heilikin, kanssa. Perikunta sai syksyllä 1941 takaisin Hallenbergin laajat maa-alueet ja sodassa vaurioituneet Tammisuon teollisuuslaitokset. Sotavahinkoja arvioineet sotilasvirkamiehet totesivat Hallenbergin puusepänverstaan ja konepajan kärsineen pahoin, mutta tiilitehdas seisoi sen sijaan edelleen paikallaan jotakuinkin toimintakuntoisena. Tiilentuotannon käynnistäminen Tammisuolla todettiin kiireelliseksi, sillä sotaolosuhteissa jälleenrakennuksessa tarvittavien rakennusmateriaalin kuljettaminen Karjalaan muualta Suomesta tiedettiin hankalaksi. Vuoden 1941 lopussa Hallenbergin perikunta perusti Tammisuon Tiili Oy:n, jonka toimitusjohtajaksi houkuteltiin Helsingistä Hannu Auramo. Tiilitehtaan johtokunnan muodostivat maisteri Harry Hallenberg, Viljo Auramo ja Viipurin kaupunginjohtaja Arno Tuurna, jonka Sirkku-vaimo oli omaa sukua Hallenberg.

Hannu Auramo muutti Viipuriin perheensä, vaimonsa Tuulikin sekä lasten Jyrkin ja Kirstin, kanssa heinäkuussa 1942. Välirauhan aikana neuvostoliittolaisten ammattitaidottomasti hoitamassa ja kunnostamassa Tammisuon tiilitehtaassa aloitettiin välittömästi mittavat korjaus-ja laajennustyöt. Uudet, huippunykyaikaiset koneet tilattiin Saksasta ja niiden avulla tehtaasta piti kehittää muutamassa vuodessa tuotannoltaan yksi Pohjoismaiden suurimmista. Ensimmäisen täyden toimintavuoden, vuoden 1943 aikana, saavutettiin miljoonan tiilen vuosituotanto, mutta jatkossa uuden tuotantolinjan myötä tuotannon oli määrä moninkertaistua. Sotaolosuhteissa tehtaan suurimpana ongelmana oli työvoimapula. Nuoria työvelvollisia viipurilaistyttöjä jouduttiin käyttämään toisinaan hyvinkin raskaissa töissä miehiä korvaamassa ja venäläisiä sotavankeja tuotiin kuorma-auton lavalla tehtaalle töihin päivittäin.

Harry Hallenberg oli yksi Työtehoseuran perustajista ja hyvin originelli tiedemies-ja keksijäpersoona. Auramon kanssa hän kehitteli Tammisuolla uudentyyppistä tiilien keinokuivaamoa ja kevyttiiltä. Tiilen rakennetta he muuttivat sekoittamalla savimassaan poltossa poistuvaa sahanjauhoa ja tekemällä tiilet reiällisiksi. Molemmat tekniikat tulivat tiiliteollisuudessa käyttöön sotien jälkeen. Hallenberg oli hyvin kiinnostunut myös puutalojen sarjavalmistuksesta ja oli jatkosodan aikana yhteydessä sekä ruotsalaisiin puutalorakentamisen asiantuntijoihin että Suomen Arkkitehtiliiton perustamaan jäi Ien rakennustoimistoon, sillä Tammisuon kupeeseen oli suunnitteilla laaja pientaloalue. Se näytti tarjoavan Tammisuon puusepänverstaan tuotannon laajentamisella hyvin otollisen pohjan. Hallenbergin aloitteesta Auramo ryhtyi arkkitehti Aulis Blomstedtin ja Yrjö Lindegrenin kanssa suunnittelemaan helposti pystytettäviä tyyppitaloja, joissa käytettäisiin standardisoituja vaimisosia kuten ovia, ikkunoita ja kattotuoleja. Suunnittelutyön tulokset esiteltiin keväällä 1944 Arkkitehti-lehdessä. Mallin Tammisuo 3 prototyypin rakentaminen piti juuri aloittaa, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkukesästä 3944 johti Tammisuon nopeaan evakuointiin. Sodan jälkeen Auramo jatkoi Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön toimeksiannosta Tammisuo 3:n kehittelyä, ja se oli pohjana sotien jälkeen nopeasti yleistyneelle ns. rintamamiestalotyypille.

Auramot kuuluivat jatkosodan aikana Viipurin kapeaan siviilieliittiin. Hannu oli läsnä, kun kaupunkiin saapuneille valtuuskunnille ja liikemiehille esiteltiin kaupungin toipumista sodasta ja neuvostovallasta. Kaupungin sosiaaliseen elämään Auramot ottivat aktiivisesti osaa. Tuulikki toimi Sirkku Tuurnan perustaman Viipurin Kotiystävien sihteerinä. Yhdistys pyrki auttamaan hädänalaisia viipurilaisperheitä ja järjesti erilaisia tapahtumia rahan keräämiseksi tähän työhön.

Tammisuon kehittämiseksi tehdyt suuret suunnitelmat romahtivat neuvostoarmeijan massiiviseen hyökkäykseen. Auramo yritti johtaa sekasortoisissa oloissa tehdaslaitosten evakuointia, mutta kuljetusvaikeuksien takia suurin osa vain koekäytössä olleista laitteista jouduttiin lopulta jättämään Tammisuolle. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset esittivät pitkän listan koneistaja laitteista,jotka oli heidän mukaansa siirretty sieltä Suomen puolelle. Todellisuudessa kyseisiä laitteita ei joko koskaan ollut ollutkaan Tammisuolla tai ne olivat sinne jätetty Auramon poistuessa miehineen viimeisinä siviileinä tehdasalueelta aamuvarhaisella 20. kesäkuuta 1944.
Vain kahden vuoden mittaiseksi jäänyt työjakso Tammisuolla vaikutti voimakkaasti Auramon työuraan sotien jälkeen: hänestä oli kehittynyt nopeasti yksi rakentamisen rationalisoinnin ja nykyaikaisen tiiliteollisuuden parhaimmista asiantuntijoista Suomessa. Hänen tiiviit yhteytensä ruotsalaisiin rationalisoi nti-insinööreihin johtivat siihen, että pian sotien jälkeen hän perusti oman yrityksen, Insinööritoimisto H. Auramon, joka suunnitteli tiilitehtaita ja ryhtyi maahantuomaan ruotsalaisia ja amerikkalaisia tehokkaaseen materiaalinkäsittelyyn kehitettyjä apuvälineitä kuten haarukkavaunuja ja trukkeja. Muutaman miehen vaatimattomasla toimistosta kasvoi parissa kymmenessä vuodessa yli 200 henkeä työllistävä Auramo Oy, jonka toiminnassa yhdistyivät maahantuonti, oma tuotantoja vienti.

Vuonna 1974 teollisuusneuvoksen arvon saanut Hannu Auramo kuoli vuonna 1991. Hänen yhdessä vaimonsa kanssa perustama Auramo-säätiö julkaisee fil. lis. Marko Paavilaisen kirjoittaman Hannu Auramon elämäkerran ensi vuoden lopulla. Auramoiden elämän rinnalla kirja kertoo yksilön, insinöörin ja yrittäjän näkökulmasta suomalaisen elinkeinoelämän muuttumisesta 1930-luvun alun pulavuosista 1980-luvun lopun kiihkeisiin kasinotalousvuosiin saakka.

 08.2002


Matka syksyllä 1992

Marja-Liisa Suominen

Minun Tammisuon matkani alkoi 1940-luvulla iässä, jolloin aletaan ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu ja puhutaan. Siinä missä veljieni kanssa kuuntelimme Tuhannen ja yhden satuja kuuntelimme myös Tammisuon tarinoita, joissa mummo, vaija, äiti, täti ja enot "seikkailivat" kotikylänsä maisemissa kuin konsanaan itämaitten kalifit ja suurvisiirit.

Tämän päivän Tammisuon tie on kuoppainen. Tien laidoilla on pusikoita. On pakko ajaa hyvin hitaasti. Tien molemmilla puolilla näkyy mennyttä aikaa: siellä täällä pusikoitten seassa viinimarjapensaita ja villiintyneitä omenapuita -  arvatenkin merkkinä vanhasta asutuksesta.

Syyskuun 5 .päivänä 1992 seison vihdoin äitini ja 28 muun tammisuolaisen kanssa Peräkylän raitilla. Tammisuo! "Ei tätä kyl Tammisuoks uskois", pääsee spontaanisti Pyrhösen Yrjön suusta. "Tää ei kyllä mulle kerro mitään", sanoo Saarelman Orvon tytär omalle tyttärelleen.

On marraskuun 30. päivä 1939. Pajarin Ensi ja toinen kylän tyttö kulkevat asemaa kohti. Toijosen ja Sahalan täti seisovat porteillaan. Tummat pilvet peittävät taivaan. On puhuttu sodan puhkeavan. "No, mihis tytöt männööt?" "Myö männää Viipurii tanssimaa." Tädit jäävät siunailemaan, mutta tytöt jatkavat määrätietoisesti eteenpäin ajatellen, että he kyllä ehtivät takaisin ennen sotaa! Mikä ihana usko tulevaisuuteen!

Joukkomme hajaantuu entisen Tammisuon kujille. Meidän ryhmämme kiipeää Ryhäsen mäkeä ylös. Seisomme. Katselemme. "Täs oi teijä talo, tuos oi Saarelma ja tuos Saarelma Augut-setä! Onks tuo Ryhäse mäki? Tästäks myö laskettii suksii alas? Eiks tää ookkaa tää jyrkemp" "Tuol alhaal oi lähe, joho of se pronssine avvain. Voi mite se vesi maistu hyvält!" "Muistatteks työ, ko myö mentii rautatiesilla yli. Siilo pit juosta nii äkkiä ko kintuist pääs, ettei pöksyt mustaantunneet", kertoi Saarelman Sirkka. "Tuota rattaa myö larnpsittii uimarannal "Viipurii ja ko myös tultii takasii, ol varmast yhtä kuuma ku lähteis."

Seisomme hiljaa ja katselemme: Outoja taloja, metsittyneitä tontteja, vieraita ihmisiä, autiutta. Kuitenkin meidän silmissämme kotitalot kohoavat, puut kasvavat talojen nurkilla, lapsilauma kirmaisee mäkeä alas, kiipeää kivelle, pelaa pitkääpalloa tiellä- Aurinko paistaa, niityt tuoksuvat. Tien päässä linja-auto kääntää takaisin Viipuriin: Ahosen Jaska ajaa ja Männyn Aili rahastaa! "Taikkote tetä, tuu meil kahvil!, toimittaa naapurin tyttö äitinsä asiaa.

Seison isovanhempieni kotitalon raunioilla. Äitinikään ei rajoja enää tunnista. Näen entisaikojen elämän sellaisena kuin sen 40-luvulla kerrottuna opin. Katselemme polkuja, jotka johtavat johonkin ja päättyvät äkkiä. Kuitenkin jokaisen polun päässä on kultaiset muistot - jollekin meistä. Mullasta nousee esi-isien siunaus myös meille tämän polven kulkijoille. 

Poistun kiitollisena!

 


Laulu Tammisuolle

Sävel: Oi muistatkos Emma....

Tyyne Raakel Ketonen os. Ikonen

 

Muistako vielä, kun Tammisuon tiellä yhdessä kouluun kuljettiin.
Oli läksynä laulut ja kertomataulut, ne ulkoa päähämme päntättiin.
Yks' koulutien muisto on aseman puisto.. sen tammenlehvät ja lehmukset.

Oli lapsuuden muotii, ett leikittii puotii ja savesta piirakat paistettiin,
suolaheinää myötiin ja linnunleipiä syötiin ja koivun mahlaakin maistettiin.
Vaan kun nähtiin lankkulasti niin Tusklumiin asti tehtaan vaunussa keikuttiin.

Siellä tiilitehtaan juurella, joukolla suurella riemuiten leikit leikittiin
Muistan paikan parhaan, savikulpan siniharmaan
siell lumpeista kukkavyöt solmittiin, ei siihe voint hukkuu,
ei olt uimapukkuu, käspohjaa myö rannassa molskittii.

Tuo lapsuuden aika ja nuoruuden taika ne kirkkaina helminä kimmeltää.
Vaikka päämme on harmaat, niin muistot on armaat,
ei aika voi muistoja himmentää.
Oli valkonen huntu ja rakkauden tuntu, ne onnemme päiviä heijastaa.

Nään Tammisuon taivaan tuliliekeissä aivan, näin poltettii kotimme rakkahat.
Missä ystävät lienee, sinne matkamme vienee, jää taaksemme Tammisuon tanhuat.
Mut pojat vaan sottii, vaikk heil ei oo kottii, jää taaksemme tanhuat Tammisuon.

Me uskomme ja toivomme julki ja salaa, ett Tammisuon portti viel aukeaa..
Ja Karjalan kansa viel juurilleen palaa ja soittavat kauneinta kanneltaan.
Ja kerran viel laulumme raikaa, kun Tammisuon tannerta astellaan.


Selostus hiihtokilpailuista vuonna 1928, joissa Tammisuon tehtaiden joukkue voitti toistamiseen Oy Starckjohanin lahjoittaman kilven

Arno Thuneberg

Oli sunnuntai hiihtojen tiima,
oli helmikuun viljojen viima,
oli kuultava ilmojen peili,
mun huomas päätä ja sydän sykki,
kun meidän pojat ne lylyä lykki
ja intoa täys oli mieli.

Siekkisen Jalmari kiristi paulaa,
pyrähti eelle ja lisäsi kaulaa
ja lumi sommista sinkoi. 
Kasurisen Arvi menetti vähän, 
mut ei edes ehtinyt hengästymähän,
kun Wossi jo potkija pinkoi.

Vaikk Wossi yritti parhaansa panna,
Starckjohannin mies ei perää anna, 
vaan tiukkaa kiinni ja päistää. 
Mut Augusti Siekkisen tullessa vuoroon, 
taas tuli ääntä Tammisuon kuoroon, 
Starckjohannin viejä sai väistää.

Augusti painaa ja taaksensa kyttää, 
iloa se menestys mielehen syttää 
ja huudot ilmoille kaikaa. 
Hyvinhän Sohkasen taivalkin eestyy, 
mutt vasta sitten se tilanne seestyy, 
kun Oikku käy tekemään kaulaa.

Tanakka poika on Oikun Reino 
lie sillä tiedossa oikea keino, 
kun sukset niin liukkaasti luistaa. 
Nakari paineli rauhallisesti, 
varmasti alkoi ja varmasti kesti, 
sitä varmuutta vastakin muistaa.

Hyvösen Akseli menetti vähän, 
mutt hän pantiinkin hiihtämähän 
ehkäpä liikaa jo silloin 
jo panee se ikäkin ahtahalle,
mut sitten taas tuli Rasilais-Kalle 
ja teki kilvasta tiukan.

Kalle se painoi ja polki kuin miesi, 
punainen poski kuin hehkuva liesi 
ja ruumis moukari käissä. 
Kas Poutiainen kyyryssä hyvin 
kiperään tahtiin ja vedoin syvin 
jo kiitää kuin tuulispäissä.

Sompa se soija suksi se lentää 
eespäin matka eellehen entää, 
kun poika parhaansa koittaa. 
Poutiainen jaksahan loppuun, 
täs on kertakin syytä hoppuun,
nyt on tilaisuus voittaa....

Nyt on voittajan ilo suuri, 
nyt on myötäinen ollut tuuri, 
mutta voi tulla myös aika, 
jolloinka meidänkin voitto jo löytään, 
silloin poika lyö nyrkki pöytään 
ja muista Tammisuon taika:

Ei kukaan eesty, ei kukaan voita,
se ken ei parastaan aina koeta,
oo valmis jokainen hetki,
ei ilman työtä jousta
voi kukaan seistä, ei kukaan nousta,
on kilpa tää elämän retki.


Viipurin sementtivalimo

Lyhennelmä Hilkka Mankin o.s. Ahokas muistelmista

Vuoden 1933 alussa isäni Taavetti Ahokas muutti Perolta Tammisuolle työnjohtajaksi Viipurin Sementtivalimolle. Valimo kuului yhtymään, jonka osana oli mm. Itä-Suomen rautakauppa. Kauppaneuvos Sellgren oli yhtymän johdossa. Valimo oli rappeutunut laitos, joka piti nostaa jaloilleen. Suuri pula-aika oli meneillään. Omistajat kuitenkin vaistosivat, että taloudellisen nousun mukana alkaa myös rakennuskausi.  

Talo Tammisuolla, johon Ahokkaan perhe muutti, oli vanha vaikkakin remontoitu. Ulkorappuja ylös noustessa tultiin ensin tuulikaappiin, jonka molemmilla sivuilla olivat sulannit. Ne olivat niin suuret, että kesällä saatoin nukkua niissä talon palvelustytön kanssa. Tuulikaapin jälkeen oli eteinen, josta päästiin keittiöön. Eteisen toisella puolella oleva ovi johti konttoriin. Myöhemmin uuden konttorirakennuksen myötä tämä huone jäi perheen käyttöön. Keittiöstä mentiin olohuoneeseen ja siitä makuuhuoneeseen, jossa oli alkovi. Talossa ei ollut vesijohtoa eikä viemäriä. Pihalla oli saunarakennus, jonka eteisessä ihme kyllä oli kaivo ja pumppu, josta saatiin vesi saunaan. Pihalle rakennettiin vielä kanala ja koiralle koppi. Kissa nautti elämästään useimmiten sisätiloissa. Muuttoa seuraavana kesänä piha kunnostettiin, istutettiin marjapensaita, kukkia ja tietenkin kasvimaa.

Isä vastasi yksinään valimon kunnostamisesta. Jo seuraavana kesänä alkoivat sementtituotteet tulla tutuiksi Viipurissa ja lähiympäristössä. Valimon jo metsittymään päässeet sorakuopat aukaistiin ja soranmyynti aloitettiin rakentajille. Uusi artikkeli, sementtikattotiilet, saivat myönteisen vastaanoton ja niitä kuljetettiin autolla Kannakselle saakka. Isä oli usein mukana kyydissä, koska piti tarkistaa, kestivätkö vanhat katot uusien tiilien painoa. Mahdollisesti piti myös ratkaista, miten kattorakenteita tuli vahvistaa. Samalla hän katsoi taloille kaivonpaikat pajunvarrella, sellainenkin taito hänellä oli.

Kesällä tehtiin työtä kahdessa vuorossa. Muistelen kuulleeni, että työ maistui jokaiselle makealta. Iltakaan ei ollut rauhallinen, koska silloin myytiin soraa. Äiti joutui hoitamaan yhä kasvavan puhelinmyynnin ja lähetyslistojen kirjoittamisen. Isä oli varsinkin kesäaikana alituisesti liikkeellä melko suurella alueella, kaapelikourut, kaivonrenkaat ja putket, kulvertit, valmistettiin ulkosalla. Tiukan paikan tullen juoksin pitkin plaaneja ja huutelin: Isä, puhelimeen!

Tavaran laadusta isä piti tarkkaa huolta. Sementtiyhdistys valvoi laatua, putkien piti olla kestäviä, niille oli tarkkaan määrätyt normit. Muistan isän iltasella suorittaneen laadunvalvontakokeita itsekin. Kun Sementti-yhdistyksen laaduntarkkailija aikanaan tuli ja otti sokkona tuotteita ja asetti ne laitteisiinsa, muistan vieläkin hyvän mielen, mikä seurasi hyvistä tuloksista. Kesäisin järjestettävät messut toivat mainetta ja lisää työtä. Kolmekymmentäluvun puolessa välissä puolustuslaitos alkoi linnoittaa Kannasta ja silloin tavaraa myytiin kuin siimaa. Isällä ei koskaan ollut lomaa, mutta hän nautti työstään.

Konttoristi Ville Muurinen tuli hoitamaan laajenevia konttoritehtäviä ja myöhemmin konttorissa istui kaksikin nuorta miestä. Kauppaneuvos Sellgren kuoli ja koko rypäs myytiin OY Kotkan Rauta AB:lle. Uusi johtaja Lennart Salomaa oli nuori, etevä liikemies, joka silloin tällöin tuli Kotkasta käymään ja oli näkemäänsä aina tyytyväinen.

Muutaman vuoden kuluttua alkoi uuden valimon suunnittelu ja se ehdittiin vielä toteuttaa. Valimo rakennettiin sorakuoppaan kaksikerroksiseksi siten, että molemmista päädyistä johti ajoväylä toiseen kerrokseen. Ensimmäisessä kerroksessa valmistettiin tuotteet, jotka nostettiin tavarahissillä ylös, kun ne olivat tarpeeksi kovettuneita. Ylhäällä ne voitiin lastata suoraan autoon. Luulen isän olleen onnellinen, että tämä valimo ehti valmistua ja olla käytössä.

Juuri ennen talvisotaa valmistui tien toiselle puolelle asuinrakennus, jossa oli myös konttori. Muistan vieläkin meidän puhelinnumeromme, se oli 1602. Valimo nousi Viipurin läänin suurimmaksi ja töitä riitti ihmisille yllin kyllin.

Vuoden 1943 syksyllä isä oli ravannut Tammisuolla panemassa kuntoon valimoa. Tavara meni jälleen kaupaksi. Valimo oli ainut rakennus, joka sodan seurauksena oli jäänyt pystyyn soramonttuun. Pulmallista oli vain, ettei ihmisillä ollut asuntoja. Alueelle rakennettiin parakkirakennus, johon tuli asunto meidän perheelle ja muutamille muillekin. Ihmisten tulevaisuudenusko ja rohkeus auttoivat iloisina kantamaan omat henkilökohtaiset huolet. Tammikuussa 1944 muutimme Tammisuolle. Ryhdyin kulkemaan koulumatkat junalla. Koulu loppui helmikuun 9. päivänä. Jäimme odottelemaan mitä tuleman piti. Asuimme aika lähellä rataa. Emme osanneet pelätä, vaikka tiesimme, että radat olivat vihollisen erityisten pommitusten kohteena.

Muistelmien lähettäjä Risto Peltola kertoo valimon myöhemmistä vaiheista:

Valimon jäätyä sodan jalkoihin Kotkan Rauta jatkoi sementtivalimotoimintaa Kouvolassa, valimon nimi oli Tornimäen Sementtivalimo Oy. Vaarini Taavetti Ahokas meni sinne työnjohtajaksi. Valimo toimi koko sodan ajan. Se valmisti etupäässä Puolustusvoimille mm. konekivääreille ampumapesäkkeitä. Sodan loputtua vaarini ja isäni Viljo Peltola perustivat oman sementtivalimon Heinolaan.