MUISTELUJA, TARINOITA, KERTOMUKSIA


- Mitä on karjalaisuus ?   (Tyyne Raakel Ketonen os. Ikonen)

- Lapsuusmuistoja Tammisuolta   (Eeva Heimonen)

- Muistelmia matkoista Viipuriin ja Tammisuolle   ( Eeva Heimonen)

- Jatkosodan aikaan Tammisuolla (Hannu Auramo jälleenrakentamassa Tammisuota)

- Matkalla syksyllä 1992 (Marja-Liisa Suominen (Tyyne Laineen os. Mänty tytär))

- VIIPURI-TAMMISUO MATKA 17-18.9.2001

       -- Eeva Heimonen: TAMMISUOLAISTEN MATKA KOTIKONNUILLEEN

       -- Kyösti Kymäläinen: RETKI VIIPURIIN JA TAMMISUOLLE

- Juho Hallenbergin elämänkerta  (Hannu Tuurna: Lyhennelmä Arno Tuurnan esitelmästä)

- Laulu Tammisuolle  (Tyyne Raakel Ketonen  os. Ikonen)

- Runomuotoinen selostus hiihtokilpailuista vuodelta 1928  (Arno Thuneberg)

- Viipurin Tammisuolaisten toiminta jatkuu Matin ja Eevan varmoissa käsissä  (haastattelu Karjala-lehdessä 23.2.2006)

- Runo J.Hallenberg In Memoriam (Arno Thuneberg) 

Äitini isä Juho Hallenberg ja hänen sukunsa (Juhana Kurki-Suonion esitelmä Torkkelin Killassa 27.1.1997)

 


Mitä on karjalaisuus ?


Tämä kysymys on minulle aina silloin tällöin tehty. Tämän kysymyksen näkee joskus lehdessä. 

Vastaukset ovat monenlaiset. Joku on sanonut, se on elämäntapa. Minä taas ymmärrän näin: koska olen syntynyt Karjalassa, vanhempani ovat siellä syntyneet ja heidän vanhempansa, on karjalaisuus minussa itsessäni, ei se ole mikään erillinen tapaus. Ei sitä voi pestä pois. Ja miksi pitäisi ?. 

Siis : minkälainen olen minä, sellainen on minun karjalaisuuteni. Olen joskus yrittänyt muuttaa itseäni toisenlaiseksi, esimerkiksi, etten niin vähästä iloitsisi, enkä suruani näyttäisi. Ei onnistu. Jotkut voivat peittää naurun. Voivat salata, kuinka onnellisia ovat. Kun karjalaiset tapaavat toisensa vuosien kuluttua, he voivat riemuita kyyneliin saakka. Jotkut samassa tilanteessa: kato, terve. Vaikka eihän savikaan kaikkialla ole samanlaista. Tiedän sen hyvin. Olenhan kasvanut Suomen silloisen suurimman tiilitehtaan juurella ja savella lapsena leikkiä lyönyt. 

Karjalaisuus voi joskus tuoda minulle tavalliseen arkipäivään suuren onnellisuuden, kun huomaan olevani rikas muistoista, jotka mukana kulkevat. Teimme joku aika sitten kesäisen retken, joka suuntautui Ilomantsiin. Suuri osa retkeläisistä näki seudun harmaan ja ikävänä, mutta vielä suurempi osa näki luonnon kauneuden ja ”kuusoset kukkapäiset ja hongat hopeavöiset”. Silloin tunsin kuinka onnellinen voi karjalainen olla karjalaisessa maisemassa. 

Nyt, kun käyn odottamaan joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa, siihenkin tulee jotain karjalaisuudesta. Vielä eräs lapsuuden muisto: Serkkuni oli jäänyt äidistään orvoksi, juuri joulun alla. Äitini antoi minulle pienen paketin ja käski viemään sen Lyylille, kun hänellä ei ole äitiä. Kyllä minun villamyssyni tupsu heilui, kun juoksin veljeni harmailla huopikkailla. Tietysti Lyyli sen aukaisi heti. Kuinka suuri oli hänen riemunsa, kun esille tuli kaunis nukke, punaiset lapaset ja niitten sisällä joulukuusen karamellia. Yhdessä me riemuittiin, mutta, ei voi sanoa kumpi oli onnellisempi ?
Paras perintö karjalaisuudesta on antamisen ilo, siinä on minun karjalaisuuteni.

Tyyne Raakel Ketonen os. Ikonen


Lapsuusmuistoja Tammisuolta

Ollessani vielä alle kouluiän, Tammisuo kuului Viipurin maalaiskuntaan. Silloin elämä oli aivan toisenlaista.


Melkein joka talossa oli lehmä. joissakin kaksikin, possuja ja kanoja. Jokaisella omakotitalolla oli kasvimaat, joissa viljeltiin talven varalle perunat ja muut juurikasvit. Kurkkupenkit olivat tärkeät. Meillä isä teki aina kurkku- penkin, muut eivät saaneet siihen koskea. Ja kyllä se tuottikin hyvän sadon. Kurkut suolattiin talveksi ja marjat kerättiin talteen metsistä. Oltiin melkein omavaraisia niin kuin maaseudulla ainakin.


Meilläkin oli alkuaikoina lehmä ja pari possua ja kanoja. Syksyllä toinen possu teurastettiin omiin tarpeisiin ja toinen myytiin Tirisen Aukustille. Silloin oli vielä kaksi sikalaa aivan meidän naapurissa ja arvata saattaa, että kesäöisin tuli mehevät tuoksut. Hyppösen Martti sanoikin, että Tammisuolla oli kauniita tyttöjä, kun ne kasvoivat sikaloiden tuoksuissa.


Minun paras leikkikaverini oli Halmeen Veikko aina kouluikään saakka, mutta kun Veikko meni kouluun ei hän enää vilkaissutkaan minuun päin. Me olimme Halmeiden kanssa lähinaapurit ja aidan raosta me Veikon kanssa vilistimme milloin heille ja milloin meille. Halmeen täti keitti hyvää raparperisoppaa ja me istuimme Halmeen rappusilla ja söimme samalta lautaselta. Halmeet kutsuivat minua minjapiiaksi ja vielä Tammisuolaisten yhdistyksen alkuaikoina tavatessamme, Halmeen Aune sanoikin minulle, että mitä meidän minjapiialle kuuluu. 

Nyt ovat kaikki, Veikko ja hänen perheensä jäsenet, kuolleet. 


Kansakoulu oli myös meidän naapurissamme ja samoin Työväen yhdistyksen talo. Kesäaikaan, kun ikkunat olivat auki, kuului aina torvisoittokunnan kaunista musiikkia ympäri kylää. Muistan, kun Työväentalolla oli hiihtokilpailut ja latu kulki meidän ikkunan alla metsään. Meidän ikkunapaikat olivat hyvänä katsomona. Minä oli lapsena kova hiihtämään ja hiihtokilpailujen jälkeen oli hyvät ladut, joita oli mukava hiihdellä Kuivalan hiekkakuopille mäkeä laskemaan. 

Sitten kun Tammisuo liitettiin kaupunkiin, moni asia muuttui. Sikalat ja lehmien pito piti lopettaa. Tulivat katujen nimet ja katuvalot. Kaupunkiin liittämisen myötä saatiin myös uuden- laista viihdettä. Työväen yhdistyksen saatua kaupungilta avustusta, se velvoitettiin kesäaikaan soittamaan vuoro viikkoina Revenkalliolla ja Patterinmäellä. Silloin mentiin pyörällä tai jalkaisin kuuntelemaan musiikkia. 


Viimeisinä vuosina ennen talvisotaa perustettiin TammisuolIe Viipurin Tyttöpartion osasto. Meitä oli Kautosen tytöt, Kaskisen Eila, Mölsän Eila, Suokon Eine, Lipposen Eeva, Tikkasen Helvi ja minä. Kokoonnuimme toistemme kodeissa ja teimme kesäisin retkiä ja kävimme kaupungissa kokouksissa ja paraateissa. Vuoden 1939 syksyllä perustettiin ensiapuasema Kautosen alakertaan ja meitä opetti Tammisuon diakonissa tekemään siteitä ym. tarvikkeita. Joulukuun lopussa asema lopetettiin, kun me nuoremmat jouduimme lähtemään evakkoon.

Eeva Heimonen

 


MUISTELMIA MATKOISTA VIIPURIIN JA TAMMISUOLLE

Ensimmäisen kerran sotien jälkeen, se oli 80-luvun puolivälissä, mennessäni Tammisuolle en osannut ajatella, että sinne on niin lyhyt matka. Lähdimme yhdessä sisareni ja serkkuni kanssa ottamaan selvää, mistä lähtee bussi Tammisuolle. Asuimme hotelli Druspassa Viipurissa. Menimme entisellle Karjalankadulle, missä huomasimme olevan paljon ihmisiä odottamassa bussia. Kysyimme eräältä mieheltä, että mikä bussi menee Tammisuolle. Hän viittasi numeroon 8 ja oli vielä niin ystävällinen, että antoi meille bussiliput. Bussi 8 tuli vihdoin ja me nousimme siihen. Se oli aika huonokuntoinen, niin että lattianraoista näkyi katu. Se kuitenkin kulki eteenpäin ja tulimme rautatiesillalle ja Papulanlahden sillalle ja silloin tiesimme, että suunta on oikea.

Ajoimme Papulan urheilukentän ohi siitä edelleen teurastamolle ja ei aikaakaan, kun bussi pysähtyi ja kaikki ihmiset poistuivat ja me muiden mukana. Päättelimme, ettei varmaan oltu Tammisuolla, kun matka oli niin lyhyt. Lähdimme kulkemaan eteenpäin ja meidän edellämme meni pieni tyttö, joka ihasteli kaunista nukkeaan. Seurasimme tyttöä ja tulimme pienelle ojalle, jonka yli meni kaksi lankkua leveä silta. Tyttö jatkoi edelleen matkaa suoraan eteenpäin pientä tietä pitkin ja me jatkoimme tietä joka seurasi rautatietä. Katselimme tienvierillä olevia pajupensaita löytääksemme jotain tuttua niiden takaa. Jatkoimme matkaa ja vastaamme tuli taksiauto ja se pysähtyi ja sieltä kuului: ”Minnes työ ootte menossa?” Vastasimme, että Tammisuolle. ”Voi hyvät tytöt työ ootte kohta sementtivalimon tienhaarassa, ootte menneet Tammisuon ohi”. Autossa oli meidän retkemme osanottajia.

Jatkoimme matkaa ja tulimme Tammiston hautausmaalle. Tammisuo jäi tälläkertaa näkemättä. Eikä hautausmaalta enää löytynyt tuttuja hautoja. Sillä sinne oli haudattu nykyisiä viipurilaisia. Ei edes hautojenreunuskiviä ollut jäljellä, ne oli käytetty muuhun tarkoitukseen. Siellä oli ainoastaan sienenmuotoinen sadekatos. Jonka setäni oli rakennuttanut ennen sotia. Palasimme sieltä bussilla kaupunkiin haikealla mielellä, kun emme päässet kotinurkillemme.

Seuraavan Viipurin matkan aikana olin viisaampi. Ajoin silloinkin bussilla 8 ja se pysähtyi tehtaan saunan kohdalla. Sauna ei ollut kuitenkaan entisensä näköinen, sillä se oli nyt kaksikerroksinen asuintalo. Seurasimme samaa reittiä entisen tehdasalueen läpi. Siellä oli tiheä koivumetsä entisten sahatavaratapulien paikalla. Ja se oja, jossa oli kaksi lankkua, oli meidän entinen valtaoja, joka joinakin keväinä tulvi niin, että kaikki läheiset pellot oli veden alla. Valtaojan yli kulki siltä, jota käytettiin liikenteeseen. Kaikki oli mennyt pienemmäksi jopa ojakin. Ja se tie, jota edellisellä kerralla oli se pikku tyttö kulkenut, vei suoraan minun kotitaloni ohi. Tammisuo oli muuttunut nykyisten viipurilaisten ”kesäasunnoiksi”, jos niin voi sanoa niistä hökkeleistä joita sinne oli rakennettu. Niiden ympärillä oli niin korkeat lauta-aidat, ettei niistä paljon näkynyt, mutta huomasimme, että kaikilla oli kasvimaat ja marjapensaat, joita he viljelivät. Minunkin kotitaloni paikalla oli mökki, mutta korkean aidan takia ei siitä paljon näkynyt. Myöhemmin vuonna 2001 käydessäni Tammisuolla, oli korkea aita pois ja saatoin nähdä kotini kivijalan ja sireenipensaat, jotka olimme istuttaneet ennen sotia, omenapuita ei näkynyt, sillä ne paleltuivat talvisodan kovissa pakkasissa. Kansakoulun kivijalka löytyi myös ja luokkahuoneiden paikalla kasvoi tiheä koivumetsä. Työväentalon kiviportaat löytyivät myös.

Olen tehnyt monta matkaa Viipuriin ja käynyt Tammisuolla ja aina on ollut yhtä haikea mieli ja muistot lapsuuden ajoista kotiseudulla. Ne ajat ei koskaan palaa ja eikä Viipuri tule enää entisensä kaltaiseksi.

EEVA HEIMONEN


HANNU AURAMO TAMMISUOTA JÄLLEENRAKENTAMASSA JATKOSODAN AIKANA


Tuusulanväylää Helsinkiin päin ajettaessa on Kehä kolmen liittymän kohdalla suuri punatiilinen teollisuuskiinteistö, jonka katolla loistaa tielle hyvin näkyvä punainen Auramo-valokyllti. Nykyisin ulkomaalaisomistuksessa oleva Auramo Oy valmistaa ympäri maailman metsäteollisuuden ja satamien käyttämiä trukkien lisälaitteita, paperirullien ja seliuloosapaalien käsittelyssä käytettäviä pihtejä. Diplomi-insinööri, myöhemmin teollisuusneuvos, Hannu Auramon käynnistämän liiketoiminnan juuret vievät jatkosodan vuosiin ja Viipuriin esikaupunkialueelle, Tammisuon teollisuusalueelle.


Poikavuosinaan Viipurisssa asunut Hannu Auramo pääsi ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta Normaalilyseosta 1924 ja jatkoi opiskelujaan Teknillisessä Korkeakoulussa, josta hän valmistui diplomi-insinööriksi 1929. Teollisuusrakentamiseen perehtyneen insinöörin ensimmäinen työantaja oli OTK. Alle 30-vuotiaana Auramo nimitettiin osuusliikkeen teknillisen osaston osastopäälliköksi. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hänen johdettavakseen tuli osuusliikkeen tehtaiden, varastojen ja myllyjen rakentaminen. Tässä tehtävässä oli kesään 1942 saakka.


Hannu Auramon veli, agronomi Viljo Auramo, oli naimisissa kauppaneuvos Juho Hallenbergin tyttäristä, Heilikin, kanssa. Perikunta sai syksyllä 1941 takaisin Hallenbergin laajat maa-alueet ja sodassa vaurioituneet Tammisuon teollisuuslaitokset. Sotavahinkoja arvioineet sotilasvirkamiehet totesivat Hallenbergin puusepänverstaan ja konepajan kärsineen pahoin, mutta tiilitehdas seisoi sen sijaan edelleen paikallaan jotakuinkin toimintakuntoisena. Tiilentuotannon käynnistäminen Tammisuolla todettiin kiireelliseksi, sillä sotaolosuhteissa jälleenrakennuksessa tarvittavien rakennusmateriaalin kuljettaminen Karjalaan muualta Suomesta tiedettiin hankalaksi. Vuoden 1941 lopussa Hallenbergin perikunta perusti Tammisuon Tiili Oy:n, jonka toimitusjohtajaksi houkuteltiin Helsingistä Hannu Auramo. Tiilitehtaan johtokunnan muodostivat maisteri Harry Hallenberg, Viljo Auramo ja Viipurin kaupunginjohtaja Arno Tuurna, jonka Sirkku-vaimo oli omaa sukua Hallenberg.


Hannu Auramo muutti Viipuriin perheensä, vaimonsa Tuulikin sekä lasten Jyrkin ja Kirstin, kanssa heinäkuussa 1942. Välirauhan aikana neuvostoliittolaisten ammattitaidottomasti hoitamassa ja kunnostamassa Tammisuon tiilitehtaassa aloitettiin välittömästi mittavat korjaus-ja laajennustyöt. Uudet, huippunykyaikaiset koneet tilattiin Saksasta ja niiden avulla tehtaasta piti kehittää muutamassa vuodessa tuotannoltaan yksi Pohjoismaiden suurimmista. Ensimmäisen täyden toimintavuoden, vuoden 1943 aikana, saavutettiin miljoonan tiilen vuosituotanto, mutta jatkossa uuden tuotantolinjan myötä tuotannon oli määrä moninkertaistua. Sotaolosuhteissa tehtaan suurimpana ongelmana oli työvoimapula. Nuoria työvelvollisia viipurilaistyttöjä jouduttiin käyttämään toisinaan hyvinkin raskaissa töissä miehiä korvaamassa ja venäläisiä sotavankeja tuotiin kuorma-auton lavalla tehtaalle töihin päivittäin.


Harry Hallenberg oli yksi Työtehoseuran perustajista ja hyvin originelli tiedemies-ja keksijäpersoona. Auramon kanssa hän kehitteli Tammisuolla uudentyyppistä tiilien keinokuivaamoa ja kevyttiiltä. Tiilen rakennetta he muuttivat sekoittamalla savimassaan poltossa poistuvaa sahanjauhoa ja tekemällä tiilet reiällisiksi. Molemmat tekniikat tulivat tiiliteollisuudessa käyttöön sotien jälkeen. Hallenberg oli hyvin kiinnostunut myös puutalojen sarjavalmistuksesta ja oli jatkosodan aikana yhteydessä sekä ruotsalaisiin puutalorakentamisen asiantuntijoihin että Suomen Arkkitehtiliiton perustamaan jäi Ien rakennustoimistoon, sillä Tammisuon kupeeseen oli suunnitteilla laaja pientaloalue. Se näytti tarjoavan Tammisuon puusepänverstaan tuotannon laajentamisella hyvin otollisen pohjan. Hallenbergin aloitteesta Auramo ryhtyi arkkitehti Aulis Blomstedtin ja Yrjö Lindegrenin kanssa suunnittelemaan helposti pystytettäviä tyyppitaloja, joissa käytettäisiin standardisoituja vaimisosia kuten ovia, ikkunoita ja kattotuoleja. Suunnittelutyön tulokset esiteltiin keväällä 1944 Arkkitehti-lehdessä. Mallin Tammisuo 3 prototyypin rakentaminen piti juuri aloittaa, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkukesästä 3944 johti Tammisuon nopeaan evakuointiin. Sodan jälkeen Auramo jatkoi Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön toimeksiannosta Tammisuo 3:n kehittelyä, ja se oli pohjana sotien jälkeen nopeasti yleistyneelle ns. rintamamiestalotyypille.


Auramot kuuluivat jatkosodan aikana Viipurin kapeaan siviilieliittiin. Hannu oli läsnä, kun kaupunkiin saapuneille valtuuskunnille ja liikemiehille esiteltiin kaupungin toipumista sodasta ja neuvostovallasta. Kaupungin sosiaaliseen elämään Auramot ottivat aktiivisesti osaa. Tuulikki toimi Sirkku Tuurnan perustaman Viipurin Kotiystävien sihteerinä. Yhdistys pyrki auttamaan hädänalaisia viipurilaisperheitä ja järjesti erilaisia tapahtumia rahan keräämiseksi tähän työhön.


Tammisuon kehittämiseksi tehdyt suuret suunnitelmat romahtivat neuvostoarmeijan massiiviseen hyökkäykseen. Auramo yritti johtaa sekasortoisissa oloissa tehdaslaitosten evakuointia, mutta kuljetusvaikeuksien takia suurin osa vain koekäytössä olleista laitteista jouduttiin lopulta jättämään Tammisuolle. Sodan jälkeen neuvostoliittolaiset esittivät pitkän listan koneistaja laitteista,jotka oli heidän mukaansa siirretty sieltä Suomen puolelle. Todellisuudessa kyseisiä laitteita ei joko koskaan ollut ollutkaan Tammisuolla tai ne olivat sinne jätetty Auramon poistuessa miehineen viimeisinä siviileinä tehdasalueelta aamuvarhaisella 20. kesäkuuta 1944.
Vain kahden vuoden mittaiseksi jäänyt työjakso Tammisuolla vaikutti voimakkaasti Auramon työuraan sotien jälkeen: hänestä oli kehittynyt nopeasti yksi rakentamisen rationalisoinnin ja nykyaikaisen tiiliteollisuuden parhaimmista asiantuntijoista Suomessa. Hänen tiiviit yhteytensä ruotsalaisiin rationalisoi nti-insinööreihin johtivat siihen, että pian sotien jälkeen hän perusti oman yrityksen, Insinööritoimisto H. Auramon, joka suunnitteli tiilitehtaita ja ryhtyi maahantuomaan ruotsalaisia ja amerikkalaisia tehokkaaseen materiaalinkäsittelyyn kehitettyjä apuvälineitä kuten haarukkavaunuja ja trukkeja. Muutaman miehen vaatimattomasla toimistosta kasvoi parissa kymmenessä vuodessa yli 200 henkeä työllistävä Auramo Oy, jonka toiminnassa yhdistyivät maahantuonti, oma tuotantoja vienti.


Vuonna 1974 teollisuusneuvoksen arvon saanut Hannu Auramo kuoli vuonna 1991. Hänen yhdessä vaimonsa kanssa perustama Auramo-säätiö julkaisee fil. lis. Marko Paavilaisen kirjoittaman Hannu Auramon elämäkerran ensi vuoden lopulla. Auramoiden elämän rinnalla kirja kertoo yksilön, insinöörin ja yrittäjän näkökulmasta suomalaisen elinkeinoelämän muuttumisesta 1930-luvun alun pulavuosista 1980-luvun lopun kiihkeisiin kasinotalousvuosiin saakka.


Marko Paavilainen fil.lis.
Pietarinkatu 24 A 5, 00150 HELSINKI
puh. (09) 179 342, 041-444 9131, työ (09) 6873 4900
auramo@iobox.fi


Minun Tammisuon matkani alkoi 1940-luvulla iässä, jolloin aletaan ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu ja puhutaan. Siinä missä veljieni kanssa kuuntelimme Tuhannen ja yhden satuja kuuntelimme myös Tammisuon tarinoita, joissa mummo, vaija, äiti, täti ja enot "seikkailivat" kotikylänsä maisemissa kuin konsanaan itämaitten kalifit ja suurvisiirit.


Tämän päivän Tammisuon tie on kuoppainen. Tien laidoilla on pusikoita. On pakko ajaa hyvin hitaasti. Tien molemmilla puolilla näkyy mennyttä aikaa: siellä täällä pusikoitten seassa viinimarjapensaita ja villiintyneitä omenapuita -  arvatenkin merkkinä vanhasta asutuksesta.


Syyskuun 5 .päivänä 1992 seison vihdoin äitini ja 28 muun tammisuolaisen kanssa Peräkylän raitilla. Tammisuo! "Ei tätä kyl Tammisuoks uskois", pääsee spontaanisti Pyrhösen Yrjön suusta. "Tää ei kyllä mulle kerro mitään", sanoo Saarelman Orvon tytär omalle tyttärelleen.


On marraskuun 30. päivä 1939. Pajarin Ensi ja toinen kylän tyttö kulkevat asemaa kohti. Toijosen ja Sahalan täti seisovat porteillaan. Tummat pilvet peittävät taivaan. On puhuttu sodan puhkeavan. "No, mihis tytöt männööt?" "Myö männää Viipurii tanssimaa." Tädit jäävät siunailemaan, mutta tytöt jatkavat määrätietoisesti eteenpäin ajatellen, että he kyllä ehtivät takaisin ennen sotaa! Mikä ihana usko tulevaisuuteen!


Joukkomme hajaantuu entisen Tammisuon kujille. Meidän ryhmämme kiipeää Ryhäsen mäkeä ylös. Seisomme. Katselemme. "Täs oi teijä talo, tuos oi Saarelma ja tuos Saarelma Augut-setä! Onks tuo Ryhäse mäki? Tästäks myö laskettii suksii alas? Eiks tää ookkaa tää jyrkemp" "Tuol alhaal oi lähe, joho of se pronssine avvain. Voi mite se vesi maistu hyvält!" "Muistatteks työ, ko myö mentii rautatiesilla yli. Siilo pit juosta nii äkkiä ko kintuist pääs, ettei pöksyt mustaantunneet", kertoi Saarelman Sirkka. "Tuota rattaa myö larnpsittii uimarannal "Viipurii ja ko myös tultii takasii, ol varmast yhtä kuuma ku lähteis."


Seisomme hiljaa ja katselemme: Outoja taloja, metsittyneitä tontteja, vieraita ihmisiä, autiutta. Kuitenkin meidän silmissämme kotitalot kohoavat, puut kasvavat talojen nurkilla, lapsilauma kirmaisee mäkeä alas, kiipeää kivelle, pelaa pitkääpalloa tiellä- Aurinko paistaa, niityt tuoksuvat. Tien päässä linja-auto kääntää takaisin Viipuriin: Ahosen Jaska ajaa ja Männyn Aili rahastaa! "Taikkote tetä, tuu meil kahvil!, toimittaa naapurin tyttö äitinsä asiaa.


Seison isovanhempieni kotitalon raunioilla. Äitinikään ei rajoja enää tunnista. Näen entisaikojen elämän sellaisena kuin sen 40-luvulla kerrottuna opin. Katselemme polkuja, jotka johtavat johonkin ja päättyvät äkkiä. Kuitenkin jokaisen polun päässä on kultaiset muistot - jollekin meistä. Mullasta nousee esi-isien siunaus myös meille tämän polven kulkijoille. 

 

Poistun kiitollisena!

 

Marja-Liisa Suominen (Tyyne Laineen os. Mänty tytär)

 


VIIPURI-TAMMISUO MATKA 17-18.9.2001

15.11.2001 KARJALA-LEHDESSÄ JULKAISTUA: 

Eeva Heimonen:
TAMMISUOLAISTEN MATKA KOTIKONNUILLEEN

Viime talvena tammisuolaisten johtokunnassa heräsi ajatus matkasta Tammisuolle ja  Viipuriin.

Kahdeksan johtokunnan jäsentä ja heidän omaisiaan ilmoittautui matkalle. Oli ilo todeta,  että joukossamme oli useita toisen polven ja jopa kolmannen polven tammisuolaisia.  Joukkoa kertyi 32 henkeä. Matkaan lähdettiin kohti Viipuria Vihdin Liikenteen hyvällä  bussilla ja mainion kuljettajan kyydissä.

Muutama sana Tammisuon kylästä ja sen synnystä. Voi sanoa. että kauppaneuvos Juho  Hallenberg oli Tammisuon ”isähahmo”. Hänen ostettuaan Saarelan kartanon, jonka maihin  kuului Tammisuokin. Siihen aikaan Tammisuolla oli vain pari torppaa. Hallenberg taitavana  liikemiehenä oivalsi, siellä oli mainiot savimaat ja Kuivalla, joka myös kuului Saarelan  Kartanolle, oli suuret hiekkakuopat; siis ainekset tiilien valmistukseen. Tiilitehtaan lisäksi Hallenberg perusti sahan, myllyn, puusepäntehtaat ym. liitännäistoimintoja.

Tehtaiden ympärille rakennettiin tietysti asuntoja työntekijöille ja muulle henkilökunnalle,   näin syntyi nk. Etukylä. Vuosien mittaan alkoi kylälle kehittyä muita toimintoja ja näin   asutus levisi ja syntyi nk. Takakylä. Tammisuo oli ensimmäinen asema Karjalan radan  varrella ja monet varsinkin koululaiset käyttivät junaa mennessään töihin ja kouluun.  Tammisuolla oli myös linja-autoliikenne keskustaan. Rautatien sijainti oli myös yksi syy,  miksi Hallenberg valitsi Tammisuon alueen. Ennen talvisotaa Tammisuolla oli  asuinrakennuksia 314 ja asukkaita noin 2.500 .Tammisuon historia on aika lyhyt 1800- luvun loppupuolesta vuoteen 1939. Näiden noin 40 vuoden aikana Saarelan takamaista kehittyi Tammisuo.


Kyösti Kymäläinen:
RETKI VIIPURIIN JA TAMMISUOLLE

Retken järjestäjänä toimi Tammisuolaiset ry ja varsinkin sen sihteeri Eeva Heimonen.  Käytännön järjestelyistä vastasi Vihdin Liikenne Oy. Kuljettajana oli kokenut Jarmo Lahdenperä. Matkaan osallistui 32 asiasta kiinnostunutta. Ikäjakautuma oli 85 vuodesta 17 vuoteen. Useimmat meistä halusivat verestää niitä muistoja, joita seudusta oli jäänyt. Ja  todeta alueen nykyinen tila. Nuoremmat olivat kiinnostuneet tutkimaan omaistensa entisiä  kotipaikkoja.

Suomen tullista selvittiin helposti, pelkkä passin tarkastus riitti. Venäjän tullista ei selvitty  niin helpolla. Matkatavaroita ei täälläkään tarkastettu, mutta passia piti näyttää sen verran  useammin, milloin tarkastettiin valokuva milloin passiin lyöty leima.

Tie Venäjän puolella oli hyväkuntoinen, silmään pisti komea ja hyvä puustoinen metsä.  Sen sijaan tienvieret olivat törkyisiä, pulloja ja roinaa riitti. Tasaisin välimatkoin oli tien vieressä istumassa mummeleita kaupittelemassa karpaloita ja sieniä.  

Säkkijärvi ja Vahviala tuhoutuivat talvisodassa pahoin, eipä jäänyt Säkkijärvestä kuin  polkka. Matkalla kuljettaja kertoi kylien ja niillä sijanneiden monien kartanoiden ja sukujen  historioita. Turusta ja Lappeelta tulevien teiden risteyksessä, Tiehaarassa, käännyttiin  kohti Viipuria ja Kivisillan siltaa, johon neuvostoliittolaisten hyökkäys pysähtyi 1944. Silloin  tuhoutunut silta on uusittu ja korotettu kanavaliikenteen vaatimusten mukaan. Viipuriin  tulimme sillan kautta ja ajoimme Salakkalahdenkatua ja Papulan kautta suoraan  Tammisuolle. Papulanmäen kuuluisa näköpuu ”Pilipuu” on tuhoutunut., mutta Papulan  urheilukenttä sensijaan oli vielä kunnossa ja ilmeisesti myös käytössä. Rautatieylikäytävän  jälkeen totesimme, että makkaratehtaiden rakennuksia oli vielä pystyssä ja jossain  hyötykäytössä. Tammisuolla pysäköimme tienristeykseen, jonka toisella puolella oli ennen  Palokunnan talo ja toisella tehtaan sauna. Saunarakennus oli vielä pystyssä, mutta  muutettuna kaksikerroksiseksi ja asuinkäytössä. Tiilitehtaan rakennuksia ei ollut  ainoastaan sahan tiilinen savupiippu oli vielä pystyssä. Alueella oli kuitenkin jotain teollista  toimintaa.

Hajaannuimme tämän jälkeen pienempiin ryhmiin ja lähdimme etsimään kukin omia  kiintopisteitään. Laskeutuessamme alas, ”Kortteen mäkeä” saatoimme todeta, että ennen  niin hyvävauhtinen kelkkamäki oli kulunut ajan saatossa ja hyvä niin, sillä tie päättyy lähes  läpipääsemättömään ryteikköön. Vetistä polkua seuraten ja paikallistenkin opastuksessa  löysimme tunnelin, josta kapearaiteinen rata alitti rautatien. Tunnelin vieressä oli  alkeellinen asumus, raidetta ei tietysti enää ollut. Nousimme ratapenkalle, josta  ihmettelimme näkymiä. Tältä paikalta saattoi ennen nähdä 70-80 asuin- ym. rakennusta,  nyt silmä löysi vain muutamia hökkeleitä pusikoiden seassa. Yritimme joukolla hahmotella,  missä kenenkin kotitalo oli sijainnut. Talo, josta perheemme lähti evakkoon oli hävinnyt  samoin muut pihapiirissä olleet rakennukset, kaunista koivukujaa ei enää ollut, mutta kaivo  sentään löytyi.

”Pässin” raiteen vieressä kulki ennen hyväkuntoinen polku Papulaan. Kun höyryveturi  kohtasi kulkijan, tämä tunsi nenässään höyryn ja voiteluaineen tuoksun, joka tuntui  mukavalta. Nyt nenään tuli vain lahoavan heinän ja jätteiden haju. Lähdimme rataviertä  pitkin Tammisuon asemaa kohti tarkoituksena löytää läheiselta kukkulalta kivi, jonka päällä on kuvattu joukko poikaviikareita joskus  vuonna 1937. Kivi löytyi ja kuvaus uusittiin pienen  juhlinnan merkeissä. Tämänkin kukkulan rinteillä oli useita rakennuksia, nyt jäljellä ei ollut  ainuttakaan.

Talosta, josta perheemme lähti toistamiseen evakkoon 1944, löytyi pätkä kivijalkaa, kaikki  muu osa pihasta oli pusikon peitossa. Talon viereiseen rinteeseen rakennettiin maakellari,  johon Olli-vaija muurasi tiiliseinät ja valoi kaarevan holvikaton. Kellari löytyi, mutta pahasti  umpeutuneena ja käyttämättömänä. Kellariin oli turvallista mennä suojaan. kun  pommitusten ryske oli kiivaimmillaan viimeisinä Tammisuolla vietettyinä päivinä ja öinä.

Kävelimme edelleen radanvartta ja löysimme ”uuden” Tammisuon aseman, pienen  hökkelin. Tältä kohtaa poikkesimme lähtökohtaan ja kävimme katsomassa ”Kiramon kulpan” ja sen ympäristön. Kulppa ei enää näyttänyt savenottopaikalta, vaan kauniilta  lammelta ympäryskasveineen. Entinen vilkas hevostallien alue oli osittain kasvimaana tai  muuten pusikoitunut. Seuraavaksi piti tarkastaa Patterinmäki ja siellä oleva kalliotasanne,  jossa Työväenyhdistyksen soittokunta soitteli kesäiltoina sankalle aikuisten joukolla ja  omia kisojaan pitäville kakaroille, joita tässäkin kylässä oli paljon. Takakylän puolelle  ajoimme Papulan kentän kohdalta lähtevää tietä ohi Imatran Voiman muuntoaseman, joka  oli paikoillaan ja käytössä. Potinkaran alueella oli joitakin rakennuksia. Peräjälkeen  kulkevia kanoja ei vain näkynyt (vanha sanonta; Peräjälkeen kuin Potinkaran kanat)  Takakylällä oli pystyssä vain muurari Eljas Toijosen talo aseman lähellä.

Rintamalinja kulki talvisodan loppuvaiheessa Papulan Kunnalliskodin ja Tammisuon aseman kautta Sementtivalimolle. Tällä linjalla käytiin ankarat taistelut, jotka tuhosivat  myös koko asutuksen. Sementtivalimon alueen hylsykasat ja granaattikuopat olivat  ihmettelyn aiheena pojille jatkosodan aikana. Kylän tiet olivat kulkukelpoiset ja suunnilleen  entisillä paikoillaan. Täältäkin löytyi vanhojen talojen kivijalkoja kuten kansakoulun, työväentalon ja monen muun . Tontit oli täälläkin otettu puutarhakäyttöön ja oli rakennettu  jonkinlainen koju tukikohdaksi.

Tammisuon asemasta oli jäljellä vain pätkä lastauslaituria. Oli erikoista seisoa laiturilla ja  muistella viimeisiä hetkiä, jotka Tammisuolla vietettiin. Taistelujen ääni kuului  parinkymmenen kilometrin päästä, eikä ollut varmaa tuleeko juna ollenkaan. Väsyneitä ja  hikisiä sotilaita liikkui asema-alueella evakuointitehtävissä. Oli myös niitä, joilta ote oli jo  kadonnut, silmissä harhaileva katse, joka kertoi, että rasitus oli mennyt  yli sietorajan. No  tulipahan nähtyä sota läheltä. Ei ole käytettävissä keinoja, millä mitata niiden äitien  hermojen lujuutta, fyysista ja henkistä kestävyyttä, jotka toivat lapsilaumansa ja usein  myös avuttomat vanhempansa pois sodan jaloista. Humoristiset tapahtumat auttoivat  kestämään kovat koettelemukset ja luovat syvyyttä ja elämän maku muisteloihin.

Teimme myös retken Ihantalaan, jossa käytiin toisen maailmansodan ankarimmat ja  Suomen kannalta ratkaisevat taistelu. Alueelle pääsee ainoastaan paikallisen oppaan  saattelemana. Markovillan Taistelukoulun päärakennus on pystyssä ja ilmeisesti sotilas  käytössä. Ihantalan kirkon raunioilta ympäristöä katsellessa piti  ihmetellä miten luonto on  korjannut sodan jäljet. Tuhkaksi möyritty maa oli nyt vihreä kaunis. Täälläkin kaikki sopivat  paikat oli otettu puutarhaviljelmin käyttöön.

Kuten ennen sotiakin elämä pyöri vilkkaana Viipurin kauppatorin ympärillä. Pyöreätorni  uhmaa ajankulua kuin melkein 1.000 vuotta vanhalle vanhukselle kuuluukin. Kauppatorilla  ja kauppahallissa oli tarjolla melkein mitä vain. Tavara oli yllättävän hyvänlaatuista eikä  kaupankäyntikään ollut mitenkään päällekäypää. Torin ympäristössä sai hyvän kuvan  nykyisen väestön sosiaalisesta koostumuksesta. Oli rikasta, mutta myös hyvin köyhää ja  todellisia laitapuolen kulkijoita. Torkkelin puisto oli vehreä, Mäntysen hirvipatsas seisoi  uljaana paikallaan, liukukouru veistoksen kukkulan nurmikossa kertonee siitä, että nykyiset  kaupungin kakarat ovat jatkaneet meidän hyvää harrastusta. Punaisenlähteen torilla oli  pystyssä Leninin patsas , samoin torin laidalle rakennettu paraatiaitio. Myllyaukiolla oli  kunnossa Repolan kansakoulu, Viipurin tyttölyseo ja pääpaloasema. Talvisodassa vaurioituneen ja viisikymmenluvulla räjäytetyn Tuomiokirkon paikka on aukio, jonka  keskellä paasi. Sankarihauta-alueella on muistokivi. kantakaupungissa kävellessä pistää  silmään monia kauniita arkkitehtoonisia näkymiä. Kuva olisi tietysti vielä kauniimpi, jos  vanhat rakennukset olisivat arvonsa mukaisessa kunnossa. Torkkeli Knuutinpojan patsas  on tuotu kellarista päivänvaloon entiselle paikallaan. Siinä se katselee toisen vanhuksen,  Viipurin linnan suuntaan ja toivoo valoisampia aikoja.

Hyvin onnistuneesta matkasta jäi paljon muistoja itsekullekin. Ne vahvistivat ja osittain korjaavat niitä muistikuvia, joita sotia edeltäneestä ajasta on jäänyt mieleen. Yksi asia on  varma, entistä Karjalaa iloineen ja suruineen ei enää koskaan tule.

Jos kehitys Venäjällä ja sen myötä Viipurissa menee niin, että asioita hoidetaan luotettavasti ja suunnitelmallisesti, voi Viipurista ympäristöineen tulla vilkas turisti- ja  kulttuurikaupunki. Tämä olisi hyödyksi monella tavalla rajanaapurille.

Tämä oli yhden matkalaisen näkemys ja kokemus matkasta.

Kirjallisuus: Lasse Laaksonen: Todellisuus ja harhat.
Tapio Tiihonen: Ratkaisu Kannaksella 1944.
Puna-armeija Stalinin tentissä 2o.6.1944.
Matti Koskimaa: Torjuntavoitto Viipurinlahdella kesällä 1944.


Arno Tuurnan 1940-luvulla pitämä esitelmä:

JUHO HALLENBERGIN ELÄMÄNKERTA

Juho (Johan) Hallenberg syntyi 1860 Viipurin pitäjän Saarelan Kartanossa, jossa hänen isänsä toimi talon seppänä. Hallenberg oli vanhaa etelä-karjalaista, heinjokelaista talonpoikaissukua. Suku juurista on saatu selvitetyksi Ison vihan ajoilta saakka. Sitä aikaisemmat kirkonkirjat ovat hävinneet. Vuoteen 1833 asti nimi esiintyy Hallonberg-muodossa. Äidin puolelta Hallenberg polveutuu Hyrköistä, Auvoisista, Jahnukaisista ja Hämäläisistä, jotka kaikki edustivat aitoja eteläkarjalaisia sukuja.

Seppä Taneli iloitsi pojastaan Johanista, sillä tämä oli kuuliainen ja hyvä oppinen poika. Mutta usein hän oli huolestunut, sillä pojan ruumiinrakenne ei ollut vankka, kuten tulevalle kunnon sepälle olisi ehdottomasti kuulunut.

Sepän asunto sijaitsi Saarenmäellä, johon hovin rakennukset hyvin näkyivät. Kerrotaan, että Juho-pojan kävellessä pellon pientareella hoville päin muuan kulkija tiedusteli, kuka hovin omisti. "Se on minun hovini", kuului vastaus. Ei Juho-poika voinut silloin aavistaa, mitä lankoja kohtalo kehräsi hänen ympärilleen: uranuurtajan työtä vähittäis- ja tukkukaupan alalla, syntymätalonsa, kreivillisen kartanon omistamista, suurten tehtaitten perustamista, julkista tunnustusta, kauppaneuvoksen arvonimeä.
Taneli- sepän kotona vallitsi kohtuullinen hyvinvointi. Seppä itse oli paljon maailmaa nähnyt ja mieleltään valistunut. Hän pani lapsensa kaupunkiin oppikouluun - Juho Hallenberg kävi 3 luokkaa.- Aika kului hiljalleen eteenpäin Seppä-Taneli muutti perheineen Pukevan kylään Nälkämäelle ja vähän myöhemmin Nuijamaalle, Pällille Saimaan kanavan rannalle. Hän piti siellä majataloa ja takoi pajassaan kokonaisia viikatekuormia kaupunkiin myytäväksi.

Niihin aikoihin oli Juho-poikakin varttunut niin suureksi, että kykeni auttamaan isää pajassa. Kerrotaan, että Juho toimi myös majatalon kyytipoikana, myöhemmin myös "tilisanssien" ajajana välittäen matkustajaliikennettä Rättijärven ja Imatran välillä. Matkustajia varten poika valmisti erikoisia nekkuja ja ansaitsi siten matkailusta ja matkaravinnosta ensimmäiset rahansa tyhjän kirstunsa pohjalle. Tähän on ollut aiheellista viitata, kun tiedämme, että Kauppa OY J.Hallenberg nykyisin palvelee pääasiallisesti Suomen Matkailuyhdistystä ja Matkaravintoa.

Mutta jatkuva opinhalu oli pojassa voimakas, siksi isä-Taneli päätti lähettää hänet
v. 1884 Turkuun Kauppaopistoon - tosin ruotsinkieliseen, kun ei suomenkielistä vielä siihen aikaan ollut. Opistoon pyrkimykset tuottivat aluksi vaikeuksia, monen vastoinkäymisen jälkeen yritys kuitenkin onnistui ja Hallenberg sai eri henkilöiltä, pääasiallisesti sukulaisilta sen verran pääomaa kokoon, että pääsi kouluun.
Mutta viimeisenä kevätlukukautena olivat rahat jo niin lopussa, että koulunkäynti olisi varojen puutteessa ollut lopetettava. Kerrotaan Juho-pojan kirjoittaneen nöyrän, mutta asiallisen kirjeen sedälleen, jolta sai kuin saikin kipeästi tarvitsemansa 50 mk lainaksi ja sen avulla koulunkäyntinsä onnellisesti päätetyksi vuonna 1886.


Nyt alkoi nuorukaisen kaari nousta, hän palasi entiseen toimipaikkaansa
Sohlbergin rautakauppaan, kohosi nopeasti ,tiskimieheksi ja tuli niin pidetyksi,
että ostajat liikkeeseen tullessaan kysyivät "Hallenperin Jussia", jos miestä milloin
ei ollut näkösällä. Isännistö huomasi apulaisensa arvon, miehen palkkataso kohosi, luottamus sekä isännistöön että ostajiin ja työmäärä samassa suhteessa.Kerrotaan Hallenbergin myöhemmin sanoneen, että jos hän joskus perustaa oman kaupan,
koettaa hän saada sellaisia apulaisia, joita ostajat kysyvät. Hallenberg olikin karjalaisen kauppiaan perikuva - vilkas luonteeltaan, elämänhaluinen, tarmokas ja mainio kaskujen kertoja. Hän osasi oikealla tavalla suhtautua asiakkaisiinsa ja saavuttaa heidän täyden luottamuksensa.

Avioliitto Anna Räikkösen kanssa vuonna 1888 muodosti tärkeän tekijän Juho Hallenbergin elämänkaaressa. Avioliiton kautta tuli hänen elämäänsä ensiksikin kohde, jonka hyväksi yrittää ja tehdä työtä. Lisäksi siihen tuli henkistä ja hengellistä sisältöä. Anna Hallenberg oli sosiaalinen luonne. Tämän avioliiton kautta luotu koti kehittyi vuosien kuluessa tyyssijaksi, jossa kaikella kauppaväellä oli sijansa, ylemmillä ja alemmilla, ostajilla ja myyjillä, maaseutulaisilla kuten kaupunkilai-sillakin. Tämän avioliiton kautta tuli Juho Hallanbergin pesään myös taloudellista voimaa. Aviovaimo omisti puolet Räikkösen tilasta Kelkkalan esikaupunkialueella. Tuota pikaa Juho Hallenberg kunnosti perheelleen Kelkkalassa oman talon ja perusti sinne myös 1890-92 vaimonsa serkun kauppias Ville Ikävalon kanssa yhteisvoimin vaatimattoman tiilitehtaan.

Eräänä päivänä tammikuussa 1892 sai Juho Hallenberg Lautala-nimiseltä kauppiaalta kutsun saapua luokseen silloiseen Karjalankatu 8:aan (sittemmin Äyräpäänkatu 8:aan), jossa Lautala omisti talon ja sekatavarakaupan. Hallenberg noudatti kutsua ja kun hän saapui Lautalan asunnolle, sanoi Lautala, joka makasi sairaana vuoteessaan:"Osta miult tää kauppa, ko miust ei oo ennää sen hoitajaks." Tähän oli Hallenberg vastannut: "Enhä mie voi sitä mitekää ostaa, ko tähä tarvittais rahhaa." Lautala oli tällöin sanonut: "Kyl sie poika tään miu kaupan ostat, ku mie sen siulle myön, sil rahhaa täs nyt ei tarvita, ainoastaan siun laista miestä, joho mie luotan" ja niinpä syntyi kauppakirjat ja liike siirtyi Hallenbergille ilman pääomaa, Porthan ja Sergejeff olivat suosittelijoina.

Kaupan jouduttua Hallenbergin haltuun nousi sen liikevoitto ja asiakaspiiri siinä määrin, että Hallenberg sai Lautalalle maksetuksi sovitun kauppahinnan kahdessa erässä ja ennen määräaikaa. Näin Juho Hallenbergistä tuli itsenäinen kauppias ja niin sai alkunsa toiminimi, jonka toimiala vuodesta toiseen yhä laajeni käsittäen sekä vähittäis- että tukkukaupan. Liike tuotti yrittäjälle nopeasti lisäpääomaa. Hallenberg ei pannut näitä pääomia kirstun pohjalle, vaan käytti ne heti liiketoimien laajentamiseen. Kaikki mitä Hallenberg yritti, onnistui - ja Hallenberg yrittikin.

Vuosi 1898 oli ratkaiseva merkkivuosi Hallenbergin kehitykselle suurliikemieheksi, sillä silloin hän osti omaksensa syntymätilansa Saarelan 1188 hehtaarin suuruisen StewenSteinheilien kreivillisen kartanon Viipurin kaupungin ja maalaiskunnan rajalla.


Tästä kartanosta muodostui se ehtymätön lähde, josta Hallenberg ammensi voimia ja varoja myöhemmille yrityksilleen. Saarelan osto osoitti Hallenbergin rohkeutta, hänen kaukonäköisyytensä ja hänen rahoitustaitoaan. Hän osti kartanon pakkohuutokaupassa ja pystyi käteisellä suorittamaan vaaditun kauppahinnan kuudenneksen, mutta loppukauppahinnan suorittamiseksi, joka kaikkiaan teki kunnioittavat 267.000 kultamarkkaa hänen oli pakko keskittää kaikki voimansa. Hän oli pakoitettu hankkimaan luottoa eri tavoin, reaalisoimalla muuta omaisuutta, ostamalla 6 kk:n luotolla ja myymällä käteiskaupalla. Sen aikaiset tilikirjat antoivat selvän kuvan yrityksen suunnitelmallisuudesta.

Menestykseen vaikuttivat myös suhdanteet. Hallenbergin sekä lasi- ja posliinikauppa, että viini-,hedelmä-, herkku- ja siirtomaatavaramyymälät olivat aikanaan suuressa suosiossa. Viinikaupassa myyty maamuurainlikööri oli siinä määrin suosittu artikkeli, että m.m. venäläiset tekivät Pietarista saakka liköörinostosmatkoja Hallenbergin viinikauppaan. Olipa joku pietarilainen pohatta, jota Hallenberg ei edes tuntenut, oli tahtonut syleillä kerran Pietarissa" Aa-gaspadin mamuura" oli pohatta toistellut tuttavuuden vakuutteluksi.

Viipurin ympäristön maalaiset pitivät Hallenbergin liikettä ja kotia kuin kaupunkikotinaan. Pitkät rivit hevosia oli liikkeen pihalla joka arkipäivä ja kaupan vilske jatkui aamusta klo 6 :sta myöhään iltaan. Hallenberg oli vähittäiskaupassakin sydämestään mukana. Aina oli mieluisia vieraita ja hauskoja tarinoita. Liike oli kuin silta kaupungin ja maaseudun välillä, samaa kieltä, samaa mieltä, samaa lihaa ja verta maakunnan väestön kanssa.

Liikevaihto kohosi vuodesta vuoteen. v 1908 se oli 5 miljoonaa kultamarkkaa, v. 1916 10 milj. j.n.e. Vähittäiskauppa edusti 1/3 ja tukkukauppa 2/3 osaa kauppaliikkeen kokonais myynnistä.

Vaikka Viipuri miltei koko 1800-luvun oli ensimmäisiä Suomen kauppakaupunkien joukossa, eli se vuoden 1859 asetuksen ja vuoden 1879 annetun elinkeino asetuksen jälkeen parin vuosikymmenen ajan jonkinlaista kaupallisen lamaannuksen kautta,
sillä nämä asetukset maakaupan täysin vapautuessa, olivat samalla poistaneet erotuksen tapuli- ja sisämaan kaupunkien välillä. Viipurin kauppiaat, jotka siihen asti olivat täysin hallinneet sekä Savon että Karjalan vientikauppaa, saivat havaita, että heidän entiset asiakkaansa Joensuussa, Sortavalassa, Käkisalmessa, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Savonlinnassa ja Mikkelissa ryhtyivät harjoittamaan tuonti- ja vientikauppaa Viipurin sivu suoraan ulkomaiden kanssa. Vähitellen kuitenkin sisämaan kaupunkien kauppa löysi entisen luonnollisen uomansa ja ohjautui sekä Viipurin vanhojen että nousevien uusien kauppaliikkeiden käsiin. Tähän vaikutti ennen kaikkea liikenneolojen kehitys. Vuosina 1890-94 valmistunut ja asteittain
vv. 1892-94 liikenteelle avattu Karjalan rata toi takamaat viipurilaisten kauppiaiden ulottuville. Karjalan radalla oli Hallenbergin tukkuliikkeen sekä aloittamiselle että menestyvälle toiminnalle suorastaan ratkaiseva merkitys.

Karjalan radalla oli myös ratkaiseva merkitys Hallenbergin muulle liiketoiminnalle. Hallenberg kehitti Saarelan kartanoon kuuluvasta Tammisuon ulkopalstasta, joka sijaitsi Viipurin keskuksesta vajaan 3 km:n etäisyydellä ja jonka läpi Karjalan rata kulki, mitä monipuolisimman teollisuusalueen - aste asteelta. Ensin hän loi sahan, sitten myllyn, tiilitehtaan, korjauspajan, puutyöverstaanja höyläämön. Teollisuusalue yhdistettiin sivuraiteella Karjalan rataan ja kapearaiteisin radoin Saarelan rikkaille savi-ja santaalueille sekä omaan satamaan Tusculumiin, joka sijaitsi kaupungin äärellä. Niihin teollisuuslaitoksiin liittyivät vuosien keralla myös Kellomäen tehtaat sekä Räisälässä kehitetty teollinen toiminta. Yhteensä sahaus käsitti yli 5000 std. Tiiliteollisuus suurimmillaan yli 7 milj. tiiltä, myllytys yli 15 milj. kiloa - muutamia lukuja mainitakseni.

Kaikki palveli kokonaisuutta. Saha sai ainakin aluksi raaka-aineensa omista metsistä, mylly jauhoi tukkuliikkeen tuottamaa viljaa. Tiilitehdas sai lämmitykseen tarvittavan puun sahan ja puutyöverstaan sahausjätteistä. Puutyöhuone tuotti rakennusteollisuudelle, joita Hallenberg suurena maa-alueenomistajana sitten hyödynsi ja edesauttoi.

Katsaukseni tässä vaiheessa on viivyttävä tuokio tarkastaaksemme Hallenbergin merkitystä suurmaanomistajana ja asutustoiminnan uranuurtajana. Hallenberg oli suurin yksityinen maanomistaja Viipurissa. Hän omisti aikoinaan huomattavimmat kaupunpunkialueet Kelkkalassa, Talikkalassa, Kostialassa ja Tammisuolla. Näille alueille hän loi kuvannollisesti sanoen pikkukaupunkeja omine kauppatoreineen, katuineen, palokuntineen ja kouluineen. Yksistään Saarelaan kuuluva kaupunkialue käsitti yli 830 ha. Mutta näiden alueiden lisäksi Hallenberg omisti maa-alueita Kellomäellä, Terijoelle, Raivolassa, Perkjärvellä, Muolaassa ja Räisälässä, joilla kaikilla alueilla hän ryhtyi mitä suurisuuntasimpiin asutusatoimiin.

Varsinaisen maatalouden alalla Hallenberg oli maakunnan merkkimiehiä. Siitä olivat todistuksena saavutukset Saarelan ja Räisälän kartanoissa. Hallenberg oli lämmin luonnonystävä, jota kesken työn ja kiireen aina maa ja luonto olivat lähellä.

Laaja ja vuodesta toiseen laajentuva toimintapiiri johti Hallenbergin myös julkisiin tehtäviin. Hän oli Viipurin kaupungin valtuuston jäsen yhtämittaisesti 15 vuotta kuuluen samalla useihin lauta- ja toimikuntiin. Niinpä hän oli satamalautakunnan, rahaasiainvalmistelukunnan ja vaivaishoidon hallituksen jäsen. Niinikään hän kuului kirkkovaltuustoon ja kirkkoneuvostoon. Samassa yhteydessä on mainittava hänen osallistuminen Kauppa- ja Teollisuusyhdistyksen johtokunnan työhön, samoinkuin hänen myötävaikutuksensa ja kannatuksensa eri kansanopistojen ja maanviljelysopistojen toimintaan. Yhdyspankin Viipurin konttorin valvojiin hän kuului yli 10 vuotta ja Savo-Karjalan Osakepankin hallintoneuvostoon pankin perustamisesta lähtien.

Juho Hallenbergillä oli useita ainutlaatuisia ajatuksia. Hän oivalsi jo silloin 1920-luvulla investoinnin suuren merkityksen. Hänellä oli aina rahapula. Hänen pääomansa olivat sidotut. Toisaalta hän antoi rahan kiertää. Hän oivalsi myöskin sen vaara. Hän suunnitteli liikkeensä organisointia useiksi osakeyhtiöiksi, joilla kullakin oli oma hallintonsa, mutta jotka olivat kaikki yhteisen johdon alaisia. Hän oivalsi progressiivisen verotuksen tappavan lain.

Hän vaistosi enemmän kuin tiesi. Hän seurasi johdonmukaisesti sisimpänsä ääntä. Hän oli isällisyydessään usein tunteellinen. Siksi jokainen, joka osasi vedota hänen parempaan minäänsä sai häneltä avun - mutta ei ilmaiseksi. Luottamus oli maksettava luottamuksella.

Juho Hallenberg oli kansaan menevä mies.Hän saavutti läheisen suhteen kaikkiin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Juho Hallenberg luopui huonontuneen terveytensä merkeissä aluksi osittain ja lopullisesti vuonna 1917 vähittäis- ja tukkukaupasta (jolloin syntyivät Hanke ja Kauppa Oy Hallenberg) keskittyen Tammisuolla ja Saarelassa omistamaansa liiketoimintaan Hän kuoli vuonna 1926.


Isäni tekstistä lyhentäen laatinut Kaarle Johannes (Hannu) Tuurna.

                

Juho Hallenberg  

Kauppaneuvos  

(1860-1926)

 

Arno Tuurna

Viipurin kaupunginjohtaja

(1894-1976)


LAULU TAMMISUOLLE

 

Kirjoittanut 1990 Tyyne Raakel Ketonen os. Ikonen

Sävel: Oi muistatkos Emma....

 

Muistako vielä, kun Tammisuon tiellä yhdessä kouluun kuljettiin.

Oli läksynä laulut ja kertomataulut, ne ulkoa päähämme päntättiin.

Yks' koulutien muisto on aseman puisto.. sen tammenlehvät ja lehmukset.

 

Oli lapsuuden muotii, ett leikittii puotii ja savesta piirakat paistettiin,

suolaheinää myötiin ja linnunleipiä syötiin ja koivun mahlaakin maistettiin.

Vaan kun nähtiin lankkulasti niin Tusklumiin asti tehtaan vaunussa keikuttiin.

 

Siellä tiilitehtaan juurella, joukolla suurella riemuiten leikit leikittiin

Muistan paikan parhaan, savikulpan siniharmaan

siell lumpeista kukkavyöt solmittiin, ei siihe voint hukkuu,

ei olt uimapukkuu, käspohjaa myö rannassa molskittii.

 

Tuo lapsuuden aika ja nuoruuden taika ne kirkkaina helminä kimmeltää.

Vaikka päämme on harmaat, niin muistot on armaat,

ei aika voi muistoja himmentää.

Oli valkonen huntu ja rakkauden tuntu, ne onnemme päiviä heijastaa.

 

Nään Tammisuon taivaan tuliliekeissä aivan, näin poltettii kotimme rakkahat.

Missä ystävät lienee, sinne matkamme vienee, jää taaksemme Tammisuon tanhuat.

Mut pojat vaan sottii, vaikk heil ei oo kottii, jää taaksemme tanhuat Tammisuon.

 

Me uskomme ja toivomme julki ja salaa, ett Tammisuon portti viel aukeaa..

Ja Karjalan kansa viel juurilleen palaa ja soittavat kauneinta kanneltaan.

Ja kerran viel laulumme raikaa, kun Tammisuon tannerta astellaan.

 


SELOSTUS HIIHTOKILPAILUISTA OY STARCKJOHANNIN LAHJOITTAMASTA KILVESTÄ, JONKA TAMMISUON TEHTAAN JOUKKUE TOISTAMISEEN VOITTI 1928.

Oli sunnuntai hiihtojen tiima,
oli helmikuun viljojen viima,
oli kuultava ilmojen peili,
mun huomas päätä ja sydän sykki,
kun meidän pojat ne lylyä lykki
ja intoa täys oli mieli.

Siekkisen Jalmari kiristi paulaa,
pyrähti eelle ja lisäsi kaulaa
ja lumi sommista sinkoi. 
Kasurisen Arvi menetti vähän, 
mut ei edes ehtinyt hengästymähän,
kun Wossi jo potkija pinkoi.

Vaikk Wossi yritti parhaansa panna,
Starckjohannin mies ei perää anna, 
vaan tiukkaa kiinni ja päistää. 
Mut Augusti Siekkisen tullessa vuoroon, 
taas tuli ääntä Tammisuon kuoroon, 
Starckjohannin viejä sai väistää.

Augusti painaa ja taaksensa kyttää, 
iloa se menestys mielehen syttää 
ja huudot ilmoille kaikaa. 
Hyvinhän Sohkasen taivalkin eestyy, 
mutt vasta sitten se tilanne seestyy, 
kun Oikku käy tekemään kaulaa.

Tanakka poika on Oikun Reino 
lie sillä tiedossa oikea keino, 
kun sukset niin liukkaasti luistaa. 
Nakari paineli rauhallisesti, 
varmasti alkoi ja varmasti kesti, 
sitä varmuutta vastakin muistaa.

Hyvösen Akseli menetti vähän, 
mutt hän pantiinkin hiihtämähän 
ehkäpä liikaa jo silloin 
jo panee se ikäkin ahtahalle,
mut sitten taas tuli Rasilais-Kalle 
ja teki kilvasta tiukan.

Kalle se painoi ja polki kuin miesi, 
punainen poski kuin hehkuva liesi 
ja ruumis moukari käissä. 
Kas Poutiainen kyyryssä hyvin 
kiperään tahtiin ja vedoin syvin 
jo kiitää kuin tuulispäissä.

Sompa se soija suksi se lentää 
eespäin matka eellehen entää, 
kun poika parhaansa koittaa. 
Poutiainen jaksahan loppuun, 
täs on kertakin syytä hoppuun,
nyt on tilaisuus voittaa....

Nyt on voittajan ilo suuri, 
nyt on myötäinen ollut tuuri, 
mutta voi tulla myös aika, 
jolloinka meidänkin voitto jo löytään, 
silloin poika lyö nyrkki pöytään 
ja muista Tammisuon taika:

Ei kukaan eesty, ei kukaan voita,
se ken ei parastaan aina koeta,
oo valmis jokainen hetki,
ei ilman työtä jousta
voi kukaan seistä, ei kukaan nousta,
on kilpa tää elämän retki.

Arno Thuneberg

J.k. Arno Thuneberg myöhemmin Tuurna oli Juho Hallenbergin vävy ja Hallenbergin kuoltua tehtaiden toimitusjohtaja, kunnes hänet nimitettiin Viipurin kaupunginjohtajaksi. Sotien jälkeen hän oli monet vuodet kansanedustajana ja Karjalan Liiton puheenjohtajana.

 


23.2.2006  KARJALA-LEHDESSÄ  JULKAISTU: 

VIIPURIN TAMMISUOLAISTEN TOIMINTA JATKUU MATIN JA EEVAN VARMOISSA KÄSISSÄ 

Keväällä 1958 entiset Viipurin tammisuolaiset kokoontuivat Helsinkiin Kestikartanoon ja tässä riemuisessa  tapaamisessa, jonne oli saapunut lähes 150 osallistujaa eri puolilta Suomea,  lausuttiin Tammisuolaiset ry:n syntysanat. Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Eino Korte vuoteen 1968, mistä alkaen puheenjohtajan nuijaa on heiluttanut Matti Paakkanen. Sihteerinä on ollut alusta lähtien muutamia välivuosia lukuunottamatta  Eeva Heimonen (o.s.Saarelma). 

Matti ja Eeva, jotka ovat aktiivisia yhdistys- ja harrastusihmisiä, ovat muilta menoiltaan vapaina suostuneet haastateltavaksemme. Parhaillaan he valmistelevat keväisin pidettävää Tammisuolaisten vuosikokousta. Kokousasiat Matti nuijii varmalla tyylillään  rivakalla vauhdilla, jotta päästään itse asiaan eli tarinoimaan vanhojen ja  vähän uudempienkin tuttujen kera. Tapasimme puheenjohtajamme ja sihteerimme kotioloissaan. Molemmat ovat alkuvuosien kiertelyn jälkeen jo pitkään asuneet pääkaupunkiseudulla, Matti Vantaan Myyrmäessä ja Eeva Haagassa. Haastelimme jälleen kerran, kuinka se kaikki silloin kävikään ja muistelimme Tammisuota. 

Matti Paakkanen toiminut 40 vuotta puheenjohtajana 

Matti Paakkanen  syntyi  1921  Juho ja Ida Paakkasen yhdeksänlapsiseen perheeseen Tammisuolle. Sinne oli 1900-luvun alussa kauppaneuvos Juho Hallenberg perustanut Tammisuon Tehtaat-nimisen teollisuuslaitoksen. Sen ympärille syntyi yhdyskunta, jonka asukkaat lähes kaikki saivat toimeentulonsa tämän silloisen varsin merkittävän tuotantolaitoksen palveluksessa. Matin isä oli työssä puusepän verstaalla ja vanhemmasta päästä perheen poikia oli myös puusepän opissa Hallenbergilla. Täällä tehtaan tuntumassa etukylässä Paakkaset asuivat omakotitalossa, jossa oli keittiö ja kamari sekä mukava pihapiiri.

Ensimmäisen luokan kansakoulua Matti kävi kodin lähellä kauppa-talolla ja sitten hän siirtyi kouluun uudemmalle asuntoalueelle, peräkylälle. Siellä ollutta koulurakennusta oli jopa jouduttu laajentamaan  lisärakennuksella kylän lapsimäärän kasvaessa. Mattikin kävi ennen sen valmistumista kaksi vuotta koulua työväentalolla. Alakoululla oli Martta Valio opettajana ja Hilve Katajisto yläluokilla. 

Perheen miehet, paitsi isä, olivat kaikki sodan aikana armeijassa. Vanhemmat palasivat jatkosodan aikana Tammisuolle, kotitalo oli vielä pystyssä, mutta uunit hajalla. Koko kylä oli melkein kokonaan hävitetty, vain muutama talo oli jäljellä. Hallenbergin tehtaat olivat palaneet, mutta vuokratuissa tiloissa kaupungilla saatiin puusepänverstas toimimaan. Koneet oli evakuoitu Mikkeliin, josta ne tuotiin Viipuriin. Isä tuli tänne työnjohtajaksi. Ikkunoita ja ovia valmistui kaupunkilaisten tarpeisiin vuoden 1944 juhannukseen asti, mutta silloin tuli lähtö. Rauhan ehdoissa oli määrätty koneet luovutettavaksi. 

Siviiliin päästyä Matti kävi Helsingissä poliisikoulun, jonka jälkeen kolmisen vuotta vierähti komennuksella Porissa. Silloisten poliittisten asenteiden takia hän vaihtoi kokonaan alaa, hän pääsi töihin Karjakuntaan ja siitä se elämä sitten lähti menemään. 

1958 pidetyssä Tammisuolaiset ry:n perustavassa kokouksessa Matti oli mukana ja yhdistyksen toiminnassa hän on ollut koko ajan, siitä nyt  jo lähes 40 vuotta puheenjohtajana. Hänelle on myönnetty Karjalan Liiton kultainen ansiomerkki.  Yhdistys  joutui jossain vaiheessa, kun toiminta oli vähäistä, eroamaan liitosta jäsenmaksujen vuoksi niiden käydessä sille kalliiksi. Toimintaa on kuitenkin ollut jatkuvasti, vain alkuperäisjäsenet ovat pikku hiljaa vähentyneet vääjäämättä. 

Matti on henkilökohtaisesti ollut pitkään Karjalaan menoa vastaan, mutta kesällä 2001 hän lähti sinne ensimmäistä kertaa. Tammisuo oli tuhoutunut eikä sinne ollut rakennettu mitään uutta, joku autokorjaamo näytti olevan siinä keskustassa. Niistä muutamasta talosta, joita meiltä sinne jäi, osa oli purettu ja kai otettu tarvikkeiksi muuhun käyttöön. Kokonaisuudessaan vaikutelmaksi jäi, että touhu siellä oli aikamoista takapajulaa. Tuntui katkeralta tulla Tammisuolle. Kun sitä pitkän ajan kuluttua jälleen katseli, alkoi puhekin kangertelemaan. Oli kuitenkin kai tarpeellista käydä katsomassa, mitä siellä oli jäljellä.

Tulevaisuuden ajatuksina Matti arvelee, että neuvottelut Karjalan palauttamiseksi tuntuvat olevan pysähdyksissä, rauha on tehty eikä siinä asiassa nykypuheiden mukaan näytä olevan enää mitään tekemistä. Jonkinlaista kansainväistä yhteismarkkina-aluetta sinne ehkä voitaisiin harkita.   

Eeva Heimonen kirjaa muistoja talteen

Eeva Heimonen on viime aikoina kirjoitellut omia muisteluitaan. Alkusysäys kirjoittamiselle lähti, kun yhdistyksen nettisivuille piti saada tietoja yhdistyksen perustamisesta ja tietoa Tammisuosta. Oman tietokoneen hankintapäätös syntyi myös heti, kun asiaa alettiin valmistelemaan ja sihteerin tunnettua kirjoitustaitoa kaivattiin. 

Eevan syntymävuonna 1921 Tammisuo oli vielä osa Viipurin pitäjää ja hän sai viettää onnellista lapsuutta kahden veljen ja kahden sisaren kanssa kuopuksena omakotitalossa siellä peräkylällä. Isä Ville Saarelma oli tähän aikaan jo siirtynyt Keskusosuusliike Hankkijan palvelukseen asemaseudulla oleville varastoille, alkujaan isä oli seurannut oman isänsä jälkiä ja aloittanut työt Hallenbergin Tammisuon Tehtaiden sahalla. Isä ja äiti Hilma (o.s. Sutinen) olivat tutustuneet Tammisuolla vapaa-ajan harrastustoimintojen parissa, joita siellä olikin runsaasti, aina näyttämötoiminnasta urheilu- ja voimisteluseuroihin.

Eeva pääsi kansakoulun käytyään Viipurin suomalaiseen tyttökouluun. Linja-autossa kuljetuista koulumatkoista on säilynyt monia mukavia muistoja, mutta vieläkin ihmetyttää, että matka tuntui niin pitkältä, vaikkei se ollut kuin neljä kilometriä.  Eevan siirtyessä lukioon  Viipurin tyttölyseoon, Tipolaan, elettiin syksyä 1939 ja siihen tunnettuun syyhyn sitten koulunkäynti lopullisestikin katkesi. Samana syksynä oli Eeva muutaman muun tammisuolaistytön kanssa partiossa opetellut ensiaputaitoja ja niinpä hän oli saanut vastuulleen toimia väestönsuojelutehtävissä.

Muistellessa tulee mieleen kuinka jouluaterian aikana kantautui jo ammusten jylinä Tammisuon yllä. Uskottava oli, kun joulun jälkeen tuli määräys, että  alle 20-vuotiaitten tuli poistua Viipurista. Lähtö muiden ensiapuaseman tyttöjen kanssa, tuntien odotusten jälkeen, paikalle saapuneen sotamiehen hevosreellä kuutamoisessa pakkasyössä yli Linnan sillan on ikuisesti piirtynyt sydämeen.

Nuori Eeva oli maistellut Jyväskylän evakkoajan jälkeen Mikkelissä työntekoa kirjakaupassa, kunnes myös hän elokuussa 1942 palasi Viipuriin lottakomennukselle ensin ilmavalvontaan Papulan mäelle vanhaan vesitorniin ja sitten kirjuriksi IVP 5:n esikuntaan Neitsytniemelle. Myöhemmin hän pääsi töihin Viipurin Hankkijalle, jossa sitten oli siihen asti, kun ikkunat Havilla rupesivat helisemään ja putoilemaan Maaskolan ratapihalla tapahtuneen räjähdyksen seurauksena. Sitten tulikin se lopullinen lähtö.

Työvuosia Hankkijalla ennätti kertyä 40. Leskirouvana ja oloneuvoksettarena  ovat liikunta, matkailu ja monet harrastukset täyttäneet ajan, samoin kuin mieleinen toiminta Tammisuolaiset ry:ssä. Tällä hetkellä on tunne, että perinne elää. Eevan viimeisen tarkistuksen mukaan on jäsenluettelossa 110 jäsentä, joista muutamia jo kolmannen polven karjalaisia. Erityisen suurena ilon aiheena hänelle onkin, että nuoripolvi on tullut innokkaasti mukaan toimintaan Kun kyselimme hänen omaa suhdettaan luovutettujen alueiden palautukseen, jäi aprikoivaksi vastaukseksi, että asia on kyllä varsin kaksipiippuinen. Häntä tuntui erityisesti askarruttavan nykyisten asukkaiden kohtalo.

Yhdistys on tehnyt useita matkoja Tammisuolle  Eevan toimiessa matkanjohtajana ja eiköhän sinne taas ensi kesänäkin lähdetä. Kotikylämme Tammisuo-kirjan puhtaaksikirjoitus, ja sen lisäpainokseen tallennettujen, Tammisuolla asuneiden henkilöiden  paikantaminen on sihteerimme muistista lähtöisin. Karjalan Liiton näyttelyissä ja muisteluilloissa hän on Matin kanssa ammentanut Tammisuo-tietoansa kaikille kiinnostuneille. Eeva on kirjoittanut sekä historiaa että matkakuvauksia rakkaista nuoruuden maisemistaan yhdistyksen kotisivuille internettiin, jonne hän kehottaa kaikkia katselemaan ja mahdollisia lisätietoja antamaan!

                                                                                         Tuulikki Saarinen ja Kari Pyrhönen


J.HALLENBERG
In memoriam.

Olit tarmokas mies, olit vetreä jous,
joka työnsä ponnella pinnalle nous,
olit voimaa täys, työintoa myös,
ja se tekikin leikiksi vaikeimman työs.

Surun hetkinä suur, ilon vaiheissa vait
salakarien keskitse kulkusi hait
yhä eemmäs ees elon ulappaa päin,
Sinä halusit hyrskyihin kaikin säin.

Olit lakkapää puu, jalo siemenpuu,
joka ylitse metsän muun kohouu,
olit Läntehinen yli keväisen hyyn,
joka laukaisi ruuhkat ja sovitti syyn.

Olit selkeä sää, olit leikkivä vuo,
joka päivänpaistehen muassaan tuo, 
olit auttava käs´,olit lempeä syön´,
joka saattoi iloksi yhteistyön.

Olit vakaumuksen, olit miesten mies,
joka arvon myös toiselle antaa ties,
joka luottaa tais, johon luotettiin.
Koko Karjala tuns Juho Hallenbergin

Elon hiekka se vuos. Säen hiipui pois,
kesäillan kuin aurinko sammunut ois.
Runon seppele tää täys muistoa on.
Ain´, kunnian mies, jäät muistohon.


Viipurissa 12.12.1926

Arno Thuneberg


ÄITINI ISÄ JUHO HALLENBERG JA HÄNEN SUKUNSA

Saarelan kartano tai hovi, niinkuin kartanoita Itä-Suomessa yleisesti nimitettiin, sijaitsi noin 8 kilometriä Viipurin keskustasta pohjoiseen Imatralle vievän tien varrella.

Professori Otto-Ivar Meurman, joka kahdenkymmenen vuoden ajan toimi Viipurin asemakaava-arkkitehtina, kertoo siitä varsin laveasti Viipurin pitäjän historian III osassa.

Kartanon oli Katariina II 1794 lahjoittanut Virossa syntyneelle baltiansaksalaiselle Fabian Steinheilille, joka 1810 nimitettiin Suomen kolmanneksi kenraalikuvernööriksi. Kenraali ja kreivi Fabian Steinheil oli naimisissa Viipurin kuvernöörin Nikolai v. Engelhardtin tyttären Natalian kanssa, jonka äiti oli Helena Weckroth. Weckrotheista taas on Lempi Jääskeläinen kirjoittanut ainakin yhden romaanin.

Saarelan kartano sijaitsi Kärstilän järven rannalla ja Steinheilille lahjoitetut maat käsittivät noin 8.000 hehtaaria eli 8 manttaalia, 20 tilan maat, joissa oli yhteensä 73 torppaa. Ihantalasta Näätälään ja Suurperolle sekä Karhusuolle asti.

Siirryn nyt ajassa 200 vuotta eteenpäin ja esittelen teknisen avustajani. Hän on serkkuni Olavi Sarkko Saarelan hovin entisiä poikia niinkuin minäkin.
Voisitko Olavi heijastaa kaikkien katsottavaksi kartan, mistä näkyy Saarelan kartanon sijainti Kärstilän järven rannalla.

Saarelan kartanon päärakennus valmistui 1812 ja arkkitehtina oli Carl Ludvig Engel. Diakuvasta näemme nyt Saarelan hovin päärakennuksen sellaisena kuin se oli joskus 1920 luvulla kuvattuna. Päärakennus tuhoutui talvisodan aikana helmikuun lopulla 1940 venäläisten lentopommien sytyttämänä. Aina helmikuun puoliväliin oli siinä ollut Harald Öhqvistin johtama II armeijakunnan esikunta.

Päärakennuksesta Imatran tietä puoli kilometriä pohjoiseen kohti Portin-hoikkaa Saarenmäellä oli vanha sauna, jossa 11.6.1860 syntyi Johan Hallenberg.

Muistikuvani Saarelasta ulottuvat 1920 luvun alkupuolelle ja niihin ei sauna kuulu. Siitä oli jäljellä vain vähän perustuksia. Ei päärakennuksestakaan ole jäljellä kuin vanhat portaat, jotka 1991 näyttivät tällaisilta.

Johan Hallenbergin isä oli kartanon seppä, Heinjoella 1831 syntynyt ja 60 vuotta myöhemmin Saimaan kanavan varrella Pällillä 1803 kuollut Daniel Hallenberg. Vanhin tunnettu esi-isä oli Heinjoen pitäjän Kääntymän kylässä asunut sahatyömies Magnus Hallonberg, syntynyt 1720 ja kuollut 1803. Hänen vaimonsa oli miestään tuntuvasti nuorempi, mutta kuitenkin aikaisemmin kuollut, Walborg Hämäläinen. Lapsista oli ikäjärjestyksessä kolmas 1757 syntynyt Daniel, joka oli naimisissa Anna Jahnukaisen kanssa.

1833 muuttui suvun nimi kirjaimen verran Hallonbergistä, eli vaapukka- vuoresta, Hallenbergiksi. Danielin ja Annan lapsista oli neljäs nimeltään Fredrik, joka työskenteli isänsä tavoin Heinjoella seppänä ja oli naimisissa Helena Auvosen kanssa. 

Pyydän Olavia heijastamaan sukutaulun esityksen elävöittämiseksi ja muistin virkistämiseksi. 

Taulusta näkyy, että Fredrikin ja Helenan seitsemäntenä lapsena syntyi 1831 Daniel, sittemmin seppä Taneliksi kutsuttu. Hänestä kerrotaan vanhassa Heinjoen kirkkoherran I.Sirenin 1927 antamassa virkatodistuksessa: otti 1841 todistuksen Pietariin. 1856 hänet vihittiin Ylivedeltä olevan Saara Joonaantytär Hyrkön kanssa, joka oli syntynyt 1834. 

Saara Hallenberg oli soikeakasvoinen sievännäköinen nainen, joka käytti ajan tavan mukaan jonkinlaista kansallispukua ja pyöreåtä myssyn tapaista päähinettä. 

Danielin ja Saaran lapsista vanhin oli 1857 syntynyt Helena, joka jo 17-vuotiaana vihittiin 10 vuotta vanhemman Tuomas Ikävalkon kanssa. Heillä oli 7 lasta, joista useimmat kuolivat pieninä. Vain Matildalla, joka 1911 vihittiin Alfred Nylundin kanssa, oli perillisiä. 

Helena kuoli jo 1895, jolloin Tuomas Ikävalko meni uuteen avioliittoon Eeva Fredrikssonin kanssa ja sai vielä 9 lasta lisää. Heistä nuorimmat olivat 1910 syntynyt Toivo ja 1912 syntynyt Johannes, jotka harjoittivat 1930-luvulla liiketoimintaa Viipurin Maalaiskunnan Sydänmaan kylässä, Kilpeenjoelta länteen. Viimeksi he asuivat Lahdessa ja ovat joku vuosi sitten kuolleet. He olivat itse asiassa kuitenkin vain suvun sukua, vaikka Juho Hallenberg heitä sukulaisina kohtelikin. 

Sitten tulemmekin Juhoksi kutsuttuun Johan Hallenbergiin, jonka kohdalla Viipurin maaseurakunnasta 1927 saadussa sukuselvityksessä on merkintä: muutti 1887 Kivennavalle. Juho Hallenbergin aikaisempiin ja myöhempiin vaiheisiin palaan vähän myöhemmin. Pidetään häntä nyt vähän aikaa Kivennavalla kauppiaana ja kerron jotain nuoremmista sisaruksista. 

Sitä ennen on kuitenkin mainittava Lempi Jääskeläisen ja monen muunkin epäilystä Juho Hallenbergin oikeasta biologisesta isästä, jonka mukaan Johan olisikin ollut kreivi Stewen-Steinheilin ja kauniin sepänvaimon luvattoman rakkauden hedelmä. 

Vähän Juho Hallenbergia aikaisemmin syntynyt kreivi Alexis Stewen-Steinheil, joka pakkohuutokaupassa 1890 menetti Saarelan vietettyään sitä ennen pari vuosikymmentä loistavaa mutta kallista elämää, ja Juho Hallenberg olivat kuulemma samannäköisiä kuin kaksi marjaa. Juho Hallenberg tuki 1900-1uvun alkupuolella monin tavoin taloudellisesti köyhtynyttä kreiviä. Hän kuoli joskus 1920 luvulla ja makasi kuolinvuoteellaan lääninsairaalassa. Sieltä hän lähetti sanan Tammisuon tehtaiden johtajana olleelle Arno Thunebergille, että hänellä olisi jotain hyvin tärkeätä kerrottavaa. Arno Thuneberg, sittemmin Tuurnana tunnettu, lähti kiireesti ajamaan Tammisuolta läänin-sairaalaan Kannaksentien varrelle, vai oliko se silloin Pietarintie, mutta kuolema ehti ensin. 

Steinheilin sukutaulusta ilmenee, että Alexis Stewen-Steinheil oli syntynyt 1849 ja kuoli 1924, hänen isänsä oli Nikolai Stewen-Steinheil ja isoisänsä Alexander Stewen-Steinheil, kenraali, kreivi ja yliopiston kansleri, jonka Fabian Steinheil oli adoptoinut. 

Neljäntenä lapsena syntyi Danielille ja Saaralle 1865 Vilhelmiina, joka 1884 vihittiin Elias Valjuksen kanssa. Hänkin oli seppä. Valjuksien lapsista oli vanhin Anna Helena, sittemmin Kärrman. Hänen kolme lastaan suomensivat nimensä Suomieheksi samoihin aikoihin, kuin Kalevala täytti 100 vuotta ja minustakin tuli Krohnista Kurki-Suonio. 

Irja Suomies meni naimisiin Jalmari Mustosen kanssa. Heidän poikansa professori Seppo Mustosen poika on maankuulu pianisti Olli Mustonen. 

Valjuksista olisi muutakin kerrottavaa, mutta taitaa olla jo aika kutsua Juho Hallenberg Kivennavalta Viipuriin. 

Seuraavat neljä Danielin ja Saaran lasta kuolivat pieninä. Saaran kuoltua Daniel meni naimisiin Maria Marttisen kanssa ja siirtyi torppariksi Terävälään, Kilpeenjoen pohjoispuolelle. Siellä Nälkämäellä jonkin aikaa asuttuaan Daniel Hallenberg muutti Saimaan kanavan varrelle pällin sulun lähelle. Taneli piti täällä majataloa ja takoi edelleenkin pajassaan, vieden viikatekuormia kaupunkiin myytäväksi. 

Juho poika autteli isäänsä pajassa, mutta ei tuntenut sepän ammattiin suurempaa kiinnostusta, ehkä voimat eivät olleet riittävät lekan nostamiseen. Hän toimi myös majatalon kyytipoikana, jopa myöhemmin postivaunujen ajajana välittäen matkailijaliikennettä Rättijärven ja Imatran välillä. Matkailijoita, joita tuli suurin joukoin Pietarista, varten hän valmisti erikoisia ”nekkuja” ja ansaitsi siten matkailusta ja matkaravinnosta ensimmäiset rahansa tyhjän kirstunsa pohjalle. 

Liikeala veti poikaa muutenkin puoleensa. Ensimmäinen harjoittelupaikka oli Viipurissa Sohlbergin rautakaupassa, mistä isä osti pajaansa raudat. Harjoittelu jatkui Terijoella Suden ja Uotisen kaupoissa. 

17-vuotiaana Juho Hallenberg aloitti työnsä Pekka Smirnoffin kaupassa myyjänä. Kauppa sijaitsi Pietarinkadulla lähellä Karjalankadun kulmaa, sen aikaisilla nimillä kerrottuna. 

Työaika kesti kello kuudesta aamulla ainakin yhdeksään illalla. Myyjän tehtäviin kuului ennen kaupan avaamista aamulla syöttää siat, lakaista lattiat ja kuoria perunat. Seitsemän vuoden kuluttua isä Taneli lähetti pojan Turun ruotsinkieliseen kauppaopistoon, missä Juho opiskeli kahden vuoden ajan osin muidenkin sukulaisten taloudellisen tuen turvin. 

Opintonsa päätettyään Juho Hallenberg oli parin vuoden ajan kauppiaana Kivennavalla käyden kauppaa myös Pietariin. Kivennavalta palattuaan meni Juho Hallenberg 1888 kesällä naimisiin Anna Räikkösen kanssa ja sai vaimonsa myötäjäisinä laajat maa-alueet Kelkkalasta.
Pyydän Olavia heijastamaan nyt Räikkösen sukua esittävän taulun. 

Siitä käy selville, että vanhin tunnettu kantaisä oli Yrjö Mansikka.

Anna Räikkönen syntyi 1871 Juho Räikkösen ja Beata Nenosen tyttärenä. Hänen sisarensa oli kaksi vuotta myöhemmin syntynyt Maria, Mallaksi kutsuttu, joka meni naimisiin August Valdemar Jakobssonin kanssa. Heidän jälkeläisensä ovat muuttaneet nimensä Jarmalaksi. Sukuun kuului myös Ikävalkoja. 

Viipurin kaupunki osti sittemmin 1919 Hallenbergeiltä, Jakobssonneilta ja Ikävalkoilta Tiiliruukin ja Kelkkalan alueet, yhteensä n.73 hehtaaria ja kauppahinta oli 1,6 miljoonaa markkaa. 

Juho Hallenberg palasi entiseen toimipaikkaansa Sohlbergin rautakauppaan ja kohosi tiskimieheksi, Hallenperin Jussi oli ostajien kysymä ja suosima kauppamies, vilkas, elämänhaluinen, tarmokas ja mainio kaskujen kertoja. 

Tammikuussa 1892 sai Juho Hallenberg kutsun Lautala-nimiseltä kauppiaalta saapua luokseen silloiseen Karjalankatu 8:aan, jossa Lautala omisti talon ja sekatavarakaupan. Hän noudatti kutsua ja kun hän saapui Lautalan asunnolle, sanoi Lautala, joka makasi sairaana vuoteessaan: ”Osta miult tää kauppa, ko miust ei 00 ennää sen hoitajaks.” Tähän oli Juho vastannut: ”Ehä mie voi sitä mitekää ostaa, ko tähä tarvittais rahhaa.” Lautala oli tällöin sanonut: ”Kyl sie poika tään miu kauppain ostat, ko mie sen siul myön, sill rahhaa ei täss nyt tarvita, ainoastaa siulaistais miestä, johon mie luotan” ja niinpä syntyi kauppakirjat ja liike siirtyi Juho Hallenbergille ilman pääomaa. Porthan ja Sergejeff olivat suosittelijoita.

Kaupan jouduttua Hallenbergin haltuun nousi sen liikevaihto ja asiakas-piiri siinä määrin, että hän sai Lautalalle maksetuksi sovitun kauppasumman kahdessa erässä jo ennen määräaikaa. Niin Juho Hallenbergistä tuli itsenäinen kauppias ja niin sai alkunsa toiminimi, jonka toimiala vuodesta toiseen laajeni käsittäen sekä vähittäis- että tukkukaupan. Liike tuotti yrittäjälleen nopeasti lisää pääomaa, mitä ei pantu kirstun pohjalle, vaan käytettiin heti liiketoiminnan laajentamiseksi.

Hallenbergin yhdistetty hedelmä- ja herkku, posliini- ja lasi sekä siirtomaatavarainkauppa, mikä toimi myöhemmin laajennetussa myymälässä Karjalankadun vastakkaisella puolella, sekä Aleksanterinkadun varrella oleva viinikauppa olivat suuressa suosiossa. Viinikaupassa myyty maamuurain likööri oli siinä määrin suosittu artikkeli, että venäläiset tekivät Pietarista saakka liköörinostosmatkoja Hallenbergin viinikauppaan.

Maamuurain- eli mesimarjaliköörin Pietarissa saavuttamaa suosiota osoittaa I maailmansotaa edeltäneeltä ajalta peräisin oleva juttu. Sen mukaan Juho Hallenberg, jonka kuva oli likööripullon etiketissä, käveli pitkin Nevskij Prospektia, ja vastaan tuli tuuheapartainen venäläinen pohatta. Tämä mesimarjaliköörin ystävä katsoi pitkään Juho Hallenbergia, tarttui kiinni olkapäistä, suuteli molemmille poskille ja virkkoi: Aa, gaspadin maamuura, gaspadin maamuura, harashoo.

Liike muutettiin sittemmin osakeyhtiöksi. Sen osakekannan ostivat 1917 sen kauppamatkustajat Jaakko Leskinen ja K. E. Savolainen, joista molemmista tuli myöhemmin kauppaneuvoksia. Pian Savolainen osti Leskisen osuuden, kun tämä perusti oman tukkuliikkeensä. Hänen poikansa Sakari Leskinen oli luokkatoverini Repolan kansakoulussa.
Seuraava merkittävä käännekohta Juho Hallenbergin liikemiesuralla oli Saarelan kartanon osto.

Alexis Stewen-Steinheilin jälkeen oli kartano ollut kahdeksan vuotta venäläisen kauppiaan Terickoffin omistuksessa, mutta joutui huonon hoidon vuoksi uudelleen pakkohuutokauppaan 1898. Juho Hallenberg pani likoon kaikki mitä omisti, ja teki rutkasti velkaa ja huusi Saarelan hovin itselleen 267.000 kultamarkan hinnasta.

Kauppahuoneen menestykselle ja Saarelan kartanon ostolle myönteisenä taustatekijänä oli 1890-1894 valmistunut Viipurista Karjalaan johtava rautatie.

Nyt on ehkä sopiva aika katsoa diakuvista, minkälainen oli Saarela sen ollessa Juho Hallenbergin omistuksessa.

(Kuvat 1-15, ei kuitenkaan 11, joka on jo nähty.)

Saarelan kartano käsitti lähes 1.200 hehtaaria. Kartanon maihin kuului Tammisuon ulkopalsta Karjalan radan varrella n. 3 kilometrin päässä Viipurin keskustasta.

Sinne Juho Hallenberg perusti Tammisuon Tehtaat -nimellä tunnetun teollisuuslaitoksen. Siihen kuului Itä-Suomen suurin tiilitehdas, vuosituotanto n. 6 milj. tiiltä, kaksiraaminen saha, n. 3.000 standarttia vuodessa, konepaja, puusepäntehdas ja mylly. Tehtailla oli oma kapea-raiteinen rautatie, jota myöten tuotiin savea ja hiekkaa omilta mailta tiilitehtaalle ja vietiin sahalta lautoja ja laukkuja Papulassa Tusculumin huvila-alueella olevaan satamaan. Sieltä ne kuljetti Uuraan redille hinaaja Jukola ja 5 omaa proomua.

Vähän myöhemmin hankki Juho Hallenberg Kellomäeltä toisen sahan ja Raivolasta turvepehkutehtaan.

Juho Lallukalla ja Juho Hallenbergillä oli paljon yhteistä liiketoimintaa. 1907 he ostivat yhdessä kreivi Sieversilta Räisälän kartanon, joka käsitti 4.036 hehtaaria maata, komean päärakennuksen ja talouskeskuksen, joka käsitti myös sahan ja suuren tallin, missä harjoitettiin hevoskasvatusta. Ukko Hallenberg sai päärakennuksen ja talouskeskuksen sekä 1.600 ha maata ja Lallukka vastaavasti enemmän maata, minkä sittemmin myi Räisälän kunnalle. Sieltähän hän oli kotoisin.

Kreivi Nikolai Sievers sai kartanostaan n. 300.000 markkaa. Oli muuten sukua Fabian Steinheilille. Hänen aikanaan Räisälän hovi oli kuuluisa hienoista juhlistaan. Liekö ollut yksi syy kartanon myymiseen.

1937 Juho Hallenbergin perilliset myivät Räisälän, joka silloin oli kutistunut runsaaseen 400 hehtaariin, Reunanen-nimisille sahanomistaja-veljeksille n. 2 milj markan hinnasta.

Nyt voidaan vaihteeksi katsoa kuvia Tammisuolta, Räisälästä ja Tusculumista.

Juho ja Anna Hallenbergille syntyi 1891 poika Johan Armas, joka kuoli samana vuonna.
Ollessani 1960 Juho Hallenbergin 100-vuotispäivän aikoihin Viipurissa ja hakiessani Hallenbergien sukuhautaa löysin sen Armas Hallenbergin pienen muistokiven avulla, kun suuri hautapaasi oli kumollaan ja roskien peitossa, Ristimäen hautausmaalta.

1891 kuoli myös Daniel Hallenberg Pällillä.

Seuraavana vuonna syntyi tytär Hilja, jonka ensimmäinen puoliso oli kuvaamataiteilija Heikki Grönroos. Heidät vihittiin 1915 ja
seuraavana vuonna syntyi Juho Hallenbergin lapsenlapsista ensimmäinen, joka kasteessa sai nimekseen Ann-Sofi Heikki Grönroos. Hän oli suvun kaunottaria, tunsi nimen Pipsan ja kuoli 1980-1uvulla Hangossa avioiduttuaan 1930-luvun loppupuolella viipurilaisen majuri Hille Aarvan ent. Ahlgren kanssa.

Heikin isä oli kauppias Viktor Ferdinand Grönroos ja äiti Emilia von Zweygberg, jonka äiti oli 1868 perustanut Viipurissa aikanaan varsin tunnetun Sofia Zweygbergin kangaskaupan.

V.F. Gröroosilla ja Emilia von Zweygbergillä oli kaikkiaan kuusi lasta, joista Heikki oli nuorin. Uljas-nimisen veljen tytär Ruth meni aikanaan naimisiin Sven Krohnin kanssa ja Katri-sisaren sukunimi muuttui avioliiton kautta Thesleffiksi. Tytär Kirsti meni naimisiin Sven Krohnin vanhemman veljen Eino Krohnin kanssa. Nyttulemme jo kuitenkin Krohnin suvun alueelle, josta kertoo tarkemmin pikkuserkkuni Anna-Liisa Rekola 24.3.1997 otsikolla Krohnien Kiiskilä, jossa minäkin olen pienenä poikana käynyt.

Häälahjana osti Juho Hallenberg tyttärelleen Hiljalle ja vävylleen Heikki Grönroosille n. 5 kilometrin päässä luoteeseen olleen Hietalan tilan, jonka aikanaan oli omistanut Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri Yrjö Maunu Sprengtporten.

Räisälän kartano muodostui Heikki Grönroosille varsin kohtalokkaaksi. Syksyllä 1917 hän oli siellä metsästämässä ja oli majoittuneena päärakennuksen toiseen kerrokseen.Hänen koiransa oli päivällä kadonnut ja yöllä Heikki näki painajaisunta koirastaan, joka oli jäänyt muka johonkin pinteeseen. Sitä auttaakseen hän nousi sängystään, hyppäsi avonaisen ikkunan kautta parvekkeelle ja sieltä parvekkeen kaiteen yli pudoten alas pihamaalle siinä olevan ainoan kiven päälle. Rappujen terävä koristepylväs aiheutti selkärangan murtuman ja kivi pahan aivotärähdyksen.
Hänet kannettiin paareilla 12 kilometrin päässä olevalle Sairalan asemalle ja vietiin rautateitse Viipurin lääninsairaalaan, missä hän parin viikon kuluttua menehtyi.

Hiljan toinen puoliso oli Viipurin kaupunginlääkärinä toiminut Harald Saren, myöhemmin Sarkko, joka 1950-1uvulla kuoli Helsingissä lääkintöneuvoksena.

Tästä avioliitosta syntyi serkkuni, ystäväni ja tämänpäiväinen avustajani Olavi Sarkko, Yleisröntgen Oy:n pitkäaikainen toimitusjohtaja.

Harald Sarenista Hilja erosi jo 1930-luvun alkupuolella ja kuoli 1985 Hilja Hallenberg nimisenä.Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Hallenbergien sukuhautaan, jonne ensimmäisenä haudattiin 1940 Anna Hallenberg.

Seuraavana lapsista oli 1894 syntynyt Harry, joka koko elämänsä pysyi poikamiehenä. Hän oli filosofian maisteri ja monien alojen uranuurtaja, joka kuitenkaan ei pystynyt omaa elämäänsä rationalisoimaan. Hänen tuhkauurnansa olen 1979 kantanut Hallenbergien sukuhautaan.

Pienenä kuolleen Iiri tyttären jälkeen vuorossa onkin 1897 syntynyt äitini Meri Hallenberg, jonka 1991 ilmestynyttä muistelmateosta tässä olen pitkälti lainaillut. Hän kuolikin sitten seuraavana vuonna 1992, mutta ennätti vielä saada valmiiksi muistelmateoksensa toisen osan.

(Kuvat ovat teoksen etu- ja takakannesta.)

Elokuussa 1919 hänen ja isäni Felix Krohnin häät pidettiin Saarelan kartanon päärakennuksessa. (Kuva hääväestä)

1920 talvella vanhempani olivat Berliinissä, missä isäni oli kapelli- mestarikursseilla. Kun minä sitten synnyin joulukuussa 1920 Viipurissa, ehkä voisin sanoa Kennedyn tavoin: ”Auch ich bin ein Berliner”.

1923 syntyi sisareni Kyllikki nykyiseltä sukunimeltään Ohela, joka asuu Lappeenrannassa ja on väitellyt lääketieteen tohtori.

Perheemme asui Saarelan kartanon kanslia rakennuksessa, ”tiilipytingissä” 12 kesää ja kolme talvea. Viimeiset seitsemän kesää, avioero tuli virallisesti vasta 1936, asuimme äiti, Kyllikki ja minä Saarenmäellä tätini Sirkku Tuurnan omistamassa huvilassa, jolloin serkut Hannu ja Maija tulivat meille varsin läheisiksi.

Isäni Felix Krohn, professori Ilmari Krohnin poika, oli musiikkimies ja filosofian maisteri. Hän kuoli Lahdessa 1963 65-vuotiaana.

Sitä ennen hän oli ennättänyt olla Juho Hallenbergin Viipurissa omistaman tukkukauppaa harjoittaneen Hanke Oy:n prokuristina 1920-luvun alkupuolella ja sitten Tammisuon Tehtailla ostopäällikkönä vuoteen 1932. Kun kieltolaki silloin kaatui, niin perheemme siirtyi Helsinkiin, kun isä sai paikan Oy Alkoholiliike Ab:n pääkonttorissa. Sieltä hän siirtyi Alkon ensimmäisen ravintolan, Siltasaarella 1935 aloittaneen Alkolan johtajaksi, jolloin myös alkoi isän ”Sturm und Restaurang"-kausi. Oltuaan vielä pari vuotta Messuravintolan johtajana hän tuli Viipurin Musiikkiopiston ensin vt. johtajaksi 1939 talvisodan kynnyksellä, kun Sirpo ja Heimo Haitto olivat häipyneet Amerikkaan. Viipurin Musiikkiopiston vakinaiseksi johtajaksi, opistohan oli 1940 siirtynyt Lahteen, hän tuli jatkosodan aikana, kun Sirpo jäi Oregonin Portlandiin, ja hoiti tätä tehtävää aina kuolemaansa asti 8.11.1963. Opiston nimihän oli ehtinyt muuttumaan jo Lahden Musiikkiopisto Oy:ksi ja Lahden konserttitalo oli saatu valmiiksi 1954.

Sitten tulemmekin jo Sirkkuun. Hän oli syntynyt 1901, meni 1920 naimisiin Arno Thunebergin kanssa.

Arno Thuneberg, joka 1935 suomensi nimensä Tuurnaksi, oli 1920-luvulla sen alkupuolella komppanianpäällikkönä Karjalan kaartissa, käytyään Markkovillan upseerikokelaskurssin. Samoihin aikoihin hän suoritti ylemmän oikeus-tutkinnon ja istui käräjät Viipurissa Rannan tuomiokunnassa. 1925 hänet nimitettiin Toiminimi J. Hallenbergin toimitusjohtajaksi ja Tammisuon tehtaiden johtajaksi sekä sen jälkeen valittiin 1930 Viipurin ensimmäiseksi ja ainoaksi kaupunginjohtajaksi, joka virka lakkautettiin tunnetuista syistä 1948, kun ei enää ollut kaupunkia, jota johtaa.
Kansanedustajana Arno Tuurna oli 1939-1958. Sotien jälkeen hän oli pitkään Helsingin kaupunginhallituksessa ja Pohjoismaiden Yhdyspankin hallinto-neuvostossa. Hän oli myös Viipurin Musiikkiopisto Oy:n johtokunnan puheenjohtaja ja Lahden konserttitalon rakennuttaneen musiikkiopiston Omakotisäätiön hallituksen jäsen. Entisten langosten yhteistoiminta oli siinä hankkeessa erinomaisen hyvä.

Yhteistoimintaa oli ollut jo aikaisemminkin siten, että Arno kirjoitti runoja ja isä Felix ne sävelsi. Esimerkkinä yksinlaulut Vanha sävel ja Kysymättäs. Voin rauhoittaa kuulijakuntaa sillä, etten yritäkään niitä laulaa.

Arno Tuurna kuoli Helsingissä 10.5.1976 ja Sirkku vasta 1994, viimeisenä Juho Hallenbergin lapsista. Sirkku oli posliinikoristajamestari ja alan liiton perustaja ja kunniapuheenjohtaja, Pariisissa 1920-luvulla opiskellut. Samoihin aikoihin äitini opiskeli siellä koristenukkien valmistusta.

Heidän lapsiaan ovat serkkuni ekonomi Kaarle Johannes Tuurna, jota Hannuksi on pienestä pitäen kutsuttu, ja taiteilija Anna-Maija Tuurna-von Brandenburg, jota taas kautta aikojen on pelkäksi Maijaksi kutsuttu. Maija on jatkanut äitinsä työtä posliinikoristelun alalla ja yhdessä he aikanaan julkaisivat alan oppikirjan.

Seuraavana tyttäristä oli 1903 syntynyt Tuulikki, joka 1925 meni naimisiin viipurilaisen kuvaamataiteilija Vilho Schöringin kanssa. Heille syntyi samana vuonna poika Johan Rafael, Johaniksi kutsuttu, joka viime joulukuussa saatettiin Hallenbergin sukuhautaan Johan Helkiö-nimisenä, kun Tuulikin toinen puoliso oli Väinö Helkiö. Ammatiltaan Tuulikki oli näyttelijä ja ohjaaja. Tuulikki solmi sotien jälkeen vielä kolmannenkin avioliiton ja kuoli 1958 Tuulikki Rantanen nimisenä. Nuorin Juho ja Anna Hallenbergin lapsista oli 1909 syntynyt Hellikki.

Saarelan kartanossa oli 1930 luvun alkupuolella agronomiharjoittelijoita. Niihin kuului helsinkiläinen Viljo Auramo, joka 1932 solmi avioliiton Hellikin kanssa. Hellikki Auramo asui sotien jälkeen Savonlinnassa ja kuoli siellä 1991. Hänen miehensä Viljo Auramo oli kuollut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Tästä avioliitosta ovat 1937 syntynyt Marjaliisa Pankakari, 1944 syntynyt Esko Auramo ja 1946 syntynyt Matti Auramo.

Näin Juho ja Anna Hallenbergin lapsenlapsista on jäljellä alunperin kymmenestä vielä kahdeksan serkusta, joista kaksi on täällä edessänne olleet kertomassa äidinisänsä, viipurilaisittain vaijansa, Juho Hallenbergin elämästä, aikaansaannoksista ja sukulaisista sekä eräistä kanssavaeltajista.

Juho ja Anna Hallenbergin hopeahäät vietettiin 1912 elokuun 12 päivänä heidän kesäasunnollaan Saarenmäellä. Elokuun 12 oli muutenkin merkittävä päivä suvussa, kun sekä Arno että Sirkku olivat sinä päivänä syntyneet, tosin 7 vuoden välein.

Hopeahääpäivälliset pidettiin Juustilan hotellissa. Kappale ruokalistaa on säilynyt, kuten kohta näette. Samalla seuraa vähän muitakin kuvia, muun ohella Juho Hallenbergin 50-vuotispäivistä 1910, jolloin hän sai ystäviltään suuren hopeisen kiulun, johon oli kauniisti kaiverrettu ystävien nimiä Juho Lallukasta alkaen.

Pienenä epilogina kertoisin vielä seuraavaa:

1913 perustetun Kauppa Oy J. Hallenbergin osakkeet siirtyivät talvisodan jälkeen Suomen Matkailuyhdistykselle ja siltä osakekanta siirtyi 1972 Rautakirja Oy:lle 75 prosenttisesti ja 25 prosenttisesti Matkaravinto Oy:lle. 1970-luvun lopulla tukkuliikkeestä, joka tiettävästi viipurilaisista tukkuliikkeistä oli viimeisenä toiminnassa, tuli Rautakirja Oy:n tytäryhtiö. Viime vuonna (1996) se fuusioitiin emoyhtiöönsä ja lakkasi siten olemasta.

Juho Hallenbergin elämä päättyi marraskuun 28 päivänä 1926. Tasan 70 vuotta myöhemmin kuoli lapsenlapsista toisena kuoli lapsenlapsista toisena Johani Helkiö.

Jatkosodan aikana 1942 julkaistussa historiikissa arvioi Kauppa Oy Hallenbergin kolmas toimitusjohtaja Väinö Niva Juho Hallenbergin elämäntyötä näillä sanoilla:

”Neljännesvuosisadan ajan oli liikkeen johdossa sen perustaja kauppaneuvos Juho Hallenberg, tuo sepänpoika, joka tarmollaan, rohkeudellaan ja älyllään mursi tiensä aikakautensa viipurilaisten kauppiaiden eturiviin. Suurella kunnioituksella on meidän hänen työtään muistettava liikkeen perustajana ja niiden perinteiden luojana, joita me jälkeentulleet pyrimme noudattamaan.” Kuvailtuaan hänen aikaansaannoksiaan myös teollisuusmiehenä ja maan-viljelijänä Niva päättää esityksensä seuraavasti:

”Tämä luova kyky jätti pysyvän jälkensä Viipurin ja koko Itä-Suomen talouselämään sekä avasi uusia mahdollisuuksia ja avarsi näköaloja kannustimeksi nouseville yrittäjäpolville.”

Juho Hallenbergin ansioihin kuului vielä toiminta Viipurin kaupunginvaltuustossa, osallistuminen Kirvun Luonnonparantolan ja monien koulujen ja palokuntien perustamiseen sekä monien kulttuuri-hankkeiden tukeminen. Siitä vähäisenä osoituksena ovat minulle perintönä tulleet muutamat Viipurin Musiikkiopisto Oy:n ja Suomalaisen Oopperan osakekirjat, joihin on kauniilla käsialalla kirjoitettu omistajaksi ”J. Hallenberg”.

Räisälän kartanon tilanhoitajan tytär Rea Norrlin, joka pitkään sittemmin toimi Tammisuolla kassanhoitajana, kertoo Juho Hallenbergin suhtautumisesta Räisälän kartanon työväkeen seuraavaa:

”Kun pääkartano tuli kokonaan Hallenbergin hallintaan, suhtautui kauppaneuvos Hallenberg jo alkuvaiheista lähtien entistä suuremmalla ymmärtämyksellä ja myötätunnolla alustalaisiin. Kun hän tuli käymään työmaalla, puhutteli hän alustalaisia ystävällisesti, kyseli kuulumisia ja tarjosi usein sikaareja. Lapsille hän jakoi makeisia, joita hänellä oli niputtain löysänä taskussaan. Kauppaneuvos kävi vaimonsa kanssa usein alustalaisten asunnoissakin. Jos niissä oli jotain korjauksen tarpeessa, pantiin se heti toimeen.”

Kartanon pehtoori Mehnlös kuvaili kauppaneuvosta seuraavasti:

”Toiminnoissaan hän oli täsmällinen ja vaati alaisiltaankin täsmällisyyttä ja työn tunnollista suoritusta, mistä antoi tekijälle aina avoimesti
tunnustuksensa, kun asia antoi siihen aiheen.”

Vapaussodan jälkeen oli elintarpeista huutava puute. Kartanossa niitä oli, mutta tilanhoitajana toiminut kreivi Alexis Stewen-Steinheil, josta jo aikaisemmin kerroin, ei tahtonut niitä antaa alustalaisille. Kauppaneuvoksen tultua kartanossa käymään ja kuultua asiasta, tilanne korjattiin välittömästi. Stewen-Steinheilin tilanhoitajakausi jäi muutenkin varsin lyhyeksi täällä kuin myös hänen ollessaan sukulaistensa Thesleffien omistaman Lavolan kartanon tilanhoitajana. Kreivi ei tilanhoitajan hommia osannut.

Juho Hallenberg tuli kaikkialla muuallakin erittäin hyvin toimeen työväkensä kanssa, eikä ollut kauppaneuvoksen tittelistä vähääkään ylpistynyt.

Ehkäpä näistä hyvistä suhteista johtui, että vaikka vapaussodan aikana 1918 Saarela ja Tammisuo olivat punaisten puolella, niin ne selvisivät tuosta sota-ajasta ilman mitään merkittäviä vaurioita. Toisin kävi runsaat kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin, mitäJuho Hallenberg ei enää ollut näkemässä.

Hän oli "huumorimiehiä", jolle monet hyväntahtoiset leikkipuheet olivat ominaisia ja joka oli aina valmis auttamaan vaikeuksiin joutuneita. Henkilökohtainen kosketukseni jäi ymmärrettävistä syistä vähäiseksi. Muistan hänet hymyilevänä ja hyväntahtoisena vaijana, jonka kanssa olen päässyt samaan kuvaan Tusculumissa 1922 yhdessä serkkujeni Pipsan Grönroosin ja Hannu Thunebergin kanssa. Ehkä kuva puhuu puolestaan.

Juho Hallenberg oli kuulemma erittäin sukurakas ja vieraili monet kerrat Kuparisten luona Portinhoikassa ja Ikävalkojen luona Sydänmaalla.

Kauppa Oy J. Hallenbergia ei enää ole, ei myöskään Tammisuon tehtaita. Saarelan kartanostakaan ei ole paljon jäljellä. Siitä osoituksena 1991 otetut kuvat. ic transit gloria mundi, näin katoaa mainen kunnia, mutta muistot elävät.

Lopuksi pyydän serkkuamme Hannu Tuurnaa tulemaan ja lukemaan, mitä hänen isänsä Arno Tuurna, silloin vielä Thuneberg, kirjoitti joulukuussa 1926 Juho Hallenbergin muistoksi, in memorian.

Helsingissä, tammikuun 27 päivänä 1997

Juhana Kurki-Suonio